ISOÄITI. Hyvästi Semiramis, Cæsar, Columbus, Eeva ja paradiisi! Lapsi, lapsi, sinä olet lyönyt maailmanhistorian kappaleiksi!
LOTTA (nousee hämmästyneenä). Onko käärme poissa? Hui, kuinka se peljästytti minut! Mutta ... minä luulen, että kuvastin on mennyt rikki! (Kokoaa palaset). Eikö sitä voi liimata, isoäiti? On olemassa eräänlaista kittiä, jolla on nimenä »Älä itke».
ISOÄITI. Ei varjoja voi liittää yhteen! Ei mikään kitti voi tehdä menneitä aikoja jälleen ehyiksi! Ne ovat olleet ja menneet ikipäiviksi.
LOTTA (nyyhkyttäen pallilla ja nojaten isoäidin polveen). Minä olen lyönyt maailmanhistorian kuoliaaksi... Minä olen surmannut tulevaisuuden ... ja sen olen tehnyt oman isoäitini syntymäpäivänä!
ISOÄITI. Älä sure, lapseni. Sinä olet särkenyt muiston hauraan lasin; tee itsellesi uusi kuvastin tulevaisuuden toivoa varten. Paranna särkyneitä ihmissydämiä! Monet tahtovat tietää tulevaisia asioita ja vapisevat kuitenkin niiden outoa kaukaisuutta. Anna niille parempi kuvastin, joka ei koskaan putoa kappaleiksi. Anna heille Jumalan kaitselmus, joka tekee meidät ymmärtäväisiksi menneiden aikain suhteen ja levollisiksi tulevaisuuteen nähden!... Tahdotko vieläkin vaihettaa vuosia kanssani?
LOTTA (katsoo kysyvästi isoäitiin). Tahtooko isoäiti vaihettaa minun kanssani?
ISOÄITI. En, lapseni. Uusi aika tarvitsee uusia voimia ja jokaisella ajalla on rajansa. Onnelliset me, jos olemme voineet täyttää aikamme tarkoituksen! Elä parhaimman hyväksi ajallasi, kuten minä olen ajallani elänyt!
LOTTA. Kuinka sinä olet hyvä, isoäiti!
(Esirippu laskee).