Se wastasi. Paljo waadit minulta, joka olen niin pieni. Woinko pakottaa suuret kokot kuulemaan ääntäni?
Minä sanoin: sano niille, että minä tahdon katsella Jumalan tekoja linnuissa. Kyllä ne mieluisesti tottelewat ääntäsi Jumalan kunnian tähden.
Wiheriäwarpusesta oli tämä neuwo hywä. Luwattua mitä pyydin, päästin sen lentämään. Eipä kauwan wiipynytkään, niin jo tuli takaisin. Nyt eiwät ne ole tästä kaukana, sanoi hän. Ne istuwat tuhansittain kaikilla oksilla metsässä. Tuolla merellä uipi tuhansia toisia. Seuraa minua, niin osotan sinulle tien.
Sitten hän lentää liuwotteli pois. Kuljin sitä suuntaa, jota hän edeltäkäsin lensi. Tulimmepa suureen metsään järwen rannalla. Siellä lentää räpytti monia lintuja joka paikassa, niin että niiden siiwet suhisiwat juurikuin myrsky-ilma. Kysyin kummastellen, jos kaikki nämä oliwat lintuja. Owat, sanoi wiheriäwarpunen. Meidät tunnetaan siitä, että me kaikki munimme. Jonkun ajan haudottuamme muniamme, puhkeawat niistä poikamme, joita sitten elätämme pesässä. Ruumiimme on peitetty lämpimillä höyhenillä, jotka wissinä aikoina lähtewät ruumiistamme, kun olemme sataimessa. Uusia höyheniä kaswaa entisten sijaan. Suumme, joka on luusta, kutsutaan nokaksi. Meillä on kaksi siipeä, joilla lennämme, samalla perää pitäen pyrstöllämme. Ruumiissamme on hienoja huokureikiä, jotka tekewät meidät keweämmiksi. Kaikki on niin laitettu, että woimme lentää ilmassa, juurikuin kalakin uipi wedessä. Muutamilla meistä owat niin pienet siiwet, että ne lentäwät waiwaloisesti. Muutamat linnut eiwät lennä ollenkaan, waan juoksewat. Moni meistä rakentaa kummallisia pesiä kaikellaisista aineista, joita kokoomme siihen nokallamme. Muutamat meistä tulewat wanhoiksi, mutta eiwät kuitenkaan elä niin kauwan kuin nisäkkäät. Pienimmät eläwät tuskin kolmea wuotta. Monet meistä asuwat kesällä pohjoisessa, mutta syksyllä lentäwät ne pois lämpimimpiin maihin etelään. Sellaiset owat muuttolinnut. Jumala osottaa niille tien wieraisihin maihin. Jumala johdattaa ne jälleen takaisin kewäillä pohjoiseen.
Näin puhuttua piilousi wiheriäwarpunen wapisten, sillä siinä tuliwat isot petolinnut, jotka kaikki eläwät pienempäin lintujen lihasta. Ne iskewät saaliisensa kiinni pitkillä kynsillään. Ne repiwät sen palasiksi koukerolla nokallaan. Kaukaa Amerikan wuorilta tuli se suuri kondorikotka, joka on niin wäkewä, että se lennättää kynsissään lampaan. Sen rinnalla lensi sen pienempi weli, se harmaa korppikotka, joka näyttää niin julmalta paljaine kauloineen. Sen perässä tuli se ahnas sääski haarapyrstöineen. Sen perässä lensi haukan suku, jolla on kaikista linnuista tarkin näkö. Se suuri kotka, jota kutsutaan lintuin kuninkaaksi, lensi sitten ilmassa leweillä siiwillään. Sukkelasti kuin nuoli luijasi jahtihaukka ylhäältä alas saaliinsa päälle. Siellä wikisiwät pienet linnut raatelewan haukan ympärillä, joka uhkasi syödä ne suuhunsa. Siinä piilousi pöllö päiwän walossa tirristäwine silmineen, sillä se wäjyy yöllä hiljaa saalistansa. Muistatko sitä isoa kissapöllöä, jonka rengit naulasiwat tallin owen päälle? Hywin rumahan se oli, mutta rumempi oli wielä huuhkaja, se suurin pöllöin suwusta. Kaikki lensiwät nyt metsään saalista pyytämään.
Wieläkään en uskalla tulla näkywiin, sanoi wiheriäwarpunen. Waris-sukuun, joka tulee tätä likinnä, ei ole ollenkaan luottamista. Kysy näiltä linnuilta, niin wastaawat ne sinulle mieluisimmasti syöwänsä jäännöksiä, jotka muillen eiwät kelpaa. He wastaawat eläwänsä kaswuin marjoista. Mutta elä heitä usko. Olen heidän nähnyt warastelewan munia lintusten pesistä. Poikiamme saamme pelätä heiltä. Tuolla raakkuu se mustanharmaa waris. Tuolla huutaa se musta korppi, joka jo kaukaa tuntee hajun kuolleista eläimistä. Tuolla nauraa räkättää se warkaan-sekanen harakka. Tuolla tekee se musta naakka pesäänsä kirkon torniin.
Onpa ihanaa kewäillä kuulla laululintuin laulawan puissa. Silloin ihastuu ihmisen mieli, sillä lintuin wiserrys kiittää Jumalata. Tule, minä näytän sinulle ne, jotka kauniimmasti laulawat wiheriässä metsässä. Jospa olisi yö, kuulisitpa sen harmaan satakielisen laulun. Harwoin tulee hän tänne meidän maahan, mutta on meillä täällä se suloinen laulurastas, jota kutsutaan pohjoisen satakieliseksi. Auringon noustessa ihanana aamuna on meitä monta, jotka laulamme sydämen pohjasta. Tuolla näet leppäkertun. Täällä wisertää sisareni, se pieni wiheriäwarpunen. Peippo laulaa tuolla iloisella äänellään. Se keltanen kanarialintu, joka tuotiin tänne wankina wieraasta maasta, laulaa kuitenkin iloisena häkkinsä wankeudessa. Tuolla on tikliwarpunen, yhtä kaunis nähdä kuin kuullakkin. Tuolla on se ilomielinen hamppuwarpunen. Mutta kukahan tuo on, joka noin ihanasti lirittää tuolla korkealla sinisessä ilmassa? Se on se kauwan odotettu leiwonen, jonka wiserrys ennustaa kewäimen tuloa.
Monta pientä lintua kutsumme warpuslinnuiksi. Mutta kaikki eiwät laula yhtä kauniisti. Tuolla katolla tiuskuttaa naapurisi, kotiwarpunen. Wästäräkki lieputtaa alinomaa pyrstöänsä. Kiwitasku hyppelee hääläten kiwillä. Pakkastiainen kiipeää puissa. Punatulkku pöyhistelee punaisine rintoineen. Waroppa poikasen ansaa kaunis pihlajalintu, joka istut pihlajanmarja-tertussa. Pyydäppä, poikanen, ennen tuo musta kottarainen, jonka saatat opettaa matkimaan ihmisten sanoja. Sukkela pääskynen, sinut tunnemme kaikki. Aina tulet sinä kewäillä takaisin pesääsi huonetten lakkaan. Aina muutat sinä syksyllä pois lämpimämpiin maihin. Sanoppa, oletko siellä tawannut pienintä kaikista linnuista, kolibria eli mesilintua, joka elää kukkaisten hunajasta? Sanoppa, oletko nähnyt sitä kirjawaa papukaijaa, joka käwelee niin pahasti kahdella ainoalla warpaallaan? Usein olemme hänen kuulleet häkissä puhuwan ajattelemattomasti sanoja, joita ei hän ymmärrä.
Tunnetkos sitä, joka kukkuu metsässä? Se on se harmaa käki, joka munii muiden lintuin pesään. Kaksi warwasta kääntyy sillä eteenpäin, mutta kahdet kääntywät taaksepäin. Sellaiset jalat owat tikallakin, joka teräwällä nokallaan hakkaa reikiä puihin.
Kerran istuin huoneesi katolla, sanoi wiheriäwarpunen. Siitä näin hywät ystäwäsi, kesyt kanalinnut, jotka eläwät yhdessä, suuressa seurassa. Siinä piilousi se siweä kyyhkynen haukan kynsistä kuhertain kyyhkyislakkaansa. Rikkaläjällä pöyhisteli se riitaisa kukko, joka warhain aamuilla huutaa kukkokiekonsa. Kanan kaakattaessa piipattawat kananpojat sen siipien alla. Mutta jos kukko oli olewinansa joksikin pöyhkeä, oli kalkkuna olewinansa kahta wertaa pöyhkeämpi. Se käydä tepasteli juurikuin ylpeä ihminen. Se pyyhki maata siiwillään, juuri kuin olisi tahtonut sanoa: kuka uskaltaa nauraa minun ylewyydelleni? Kaikki nämä linnut eiwät tahtoneet mielellään tulla metsään. Minä lupasin heidän täällä saawan tawata likeisiä sukulaisiaan. Siitä kaakattiwat he ylenkatseella. Mutta iloisempana elää täällä wapaudessaan se suuri metso, joka soipi kewäillä puun latwassa. Täällä pitäwät teeret soidinta isoissa joukoissa, waikka ne usein säikähtywät metsämiehen ampumisesta. Täällä wiheltää pyy metsikössä. Metsäkana (riekko), joka on harmaankirjawa kesällä, walkenee talweksi. Kalkkuna, joka ei ollenkaan tahtonut tuntea tätä sukulaisuutta, kääntyi mieluisammin sen kauniin riikinkukon tykö, joka wasta oli tullut tänne lämpimistä maista. Sattuikin kalkkuna juuri parhaasensa. Riikinkukko, joka oli wielä pöyhkeämpi, lewitti päiwäpaisteessa kaunishöyhenisen pyrstönsä. Se kateellinen kalkkuna närkästyi kokonaan mieliharmista. Kohta hyökäsi hän riikinkukon päälle, joka samassa iski kiinni kalkkunaan. Niin tappeliwat molemmat, siksi kuin oliwat nykkineet toisistaan kaikki höyhenet.