Sattuipa eräässä herrastalossa kerran niin, että hopealusikka katosi, jota ei woitu löytää. Ketään muuta ei saatettu luulla warkaaksi, kuin palweluksessa olewaa tyttö raukkaa, joka oli pessyt hopeakalut kyökkissä. Tyttöä syytettiin warkaudesta. Tätä hän kyllä ei tunnustanut, mutta kun ei woinut todeksi näyttää wiattomuuttaan, wietiin hän wankeuteen. Herrastalossa oli kesy harakka, joka hyppeli joka paikassa huoneissa. Juuri kuin tytön piti kärsiä rangaistuksensa, toimitti Jumala niin, että hänen wiattomuutensa tuli ilmiin. Eräs poika löysi harakan kätköjä, joita se oli tehnyt lakkaan kurkihirren ja katon wäliin. Siellä oli sekin kadonnut hopealusikka. Siellä oli paljo muutaki, jota oli kadonnut, ilman että siitä kukaan tiesi mihinkä kalut oliwat joutuneet. Waras harakka oli wienyt kaikki nokassaan kätköönsä.
Pääskyset ja warpunen.
Kaksi pääskystä oli kerran tehnyt pesänsä tallin owen kohdalle. Kohta hawaitsiwat he warpusen lentäwän pesään. Ne koettiwat ajaa häntä siitä pois. Mutta warpunenpa ei lähtenytkään pois, waan puri heitä, kun yrittiwät sisälle. Nytpä nähtiin kummia. Nämä kaksi pääskystä kutsuiwat ison joukon muita pääskysiä apuunsa. Kaikki pääskyset toiwat suussaan olkia ja sawea. Näillä alkoiwat he muurata pesän suuta umpeen, niin että warpunen olisi kyllä kuollut sinne nälkään, jos ei muuan armelias poika olisi pelastanut häntä sieltä. Pääskyset saiwat pesänsä takasi. Mutta siinä eiwät he enää menestyneet, waan rakensiwat itselleen toisen pesän.
Muuttolinnut.
Eiwät kaikki linnut muuta pois talweksi. Piammiten kaikki petolinnut pysähtywät tänne. Warpunen laulaa tirskuttaa talwellakin katolla. Useammat kanalinnut pysähtywät tänne, mutta kesyt paleltuisiwat, jos eiwät saisi majaa ihmisiltä. Useoita pieniä lintuja jääpi tänne. Waris muuttaa pois syksyllä pohjois-Suomesta, mutta pitää talwea Etelä-Suomessa. Tilhi asuu kesällä Lapissa, mutta tulee tienoillemme talwen alussa. Muutamat rastaat owat täällä koko wuoden, mutta useammat muut linnut muuttawat pois syksyllä. Kaikki wesilinnut, jotka eiwät ole kesyjä, muuttawat pois samana aikana. Muutamat eiwät mene kauwas merien taakse. Toiset linnut muuttawat useita satoja peninkulmia niihin maihin, joissa aurinko paistaa kuumana wuoden pitkään. Pohjois-Saksanmaalla saatiin kerran tuonenkurki, jonka siiwen alla oli kiinni katkennut nuolen kappale. Tämä nuoli oli sellainen, jolla metsä-ihmiset kaukana Afrikassa ampuwat lintuja. Puolassa saatiin toinen tuonenkurki, jolla oli kultaketju kaulassa. Ketjussa oli piirrettjä sanoja. Eräs korkeasukuinen mies Itä-Intiassa, jonne on monta sataa peninkulmaa Puolasta, oli ripustuttanut ketjun tuonenkurjen kaulaan.
Muuttolinnut.
Te lähtevät linnut,
Oi milloinka saa
Taas vartoa teitä
Tää syntymämaa?
Kun virtojen juoksu
Pois kahlehet luopi
Ja kukkien tuoksu
Taas suloa suopi,
He riemuten lentää,
Tien viittaa ei lie,
Vaan kohti he entää,
Kyll' löytyvi tie,
Mi kotihin vie.
Sä eksynyt henki,
Oi milloinka taas
Sä löytänet vihdoin
Sun syntymämaas?
Kun palmusi siellä
Jo kypsenä hohtaa,
Niin täält' ilomiellä
Sä palajat kohta.
Kuin lintu sä lennät,
Tien viittaa ei lie,
Vaan koht' sä ennät,
Kyll' löytyvi tie,
Mi kotihin vie.
Lintunen akkunan ruudun takana.
"Ken naputtaapi nyt akkunaan?" —
"Se aukaise mulle hetkeks vaan!
On pakkanen ulkona. Paleltaa.
Jo kuolen kohta. Ei ruokaa saa.
Jos tupaan pääsen, mä tyydyn vähään,
Vaikk' ortehen kaikkein pienimpähän."
Laps lintusen laski lämpimään
Ja sille jakeli leivästään.
Kun talvi katosi luminen
Ja kevät tuli, jo lintunen
Taas ruutuun noukkas ja pyrki pois:
Laps päästi ettei sen paha ois.
Pois pääsi se näin,
Lens taivohon päin
Ja lauleli Luojaa ylistäin.