Laululintunen.
Jo päättyi, lintu, sun elämäs.
Et ruokaa nouki nyt sormiltain.
Et enää lennä nyt häkistäs.
Et enää kuiska mun olallain.
Et enää laulele riemuisasti,
Jost' iloitsimme niin useasti.
Puutarhaan lapset nyt juoksivat.
Ja maahan haudan he kaivoivat.
He siihen lintusen peittivät.
Sen päälle ruusunkin heittivät.
Kun kauniist' iltapäivänen loisti,
He linnun laulua aina muisti.
Kettu ja kukko.
Kettu: "Mull' arvoitus onpi. Ken arvaa sen?"
Kukko. "Se mulle virka. Kyll' arvunnen."
Kettu. "Ken ylpeydessään itseään
Niin antavi narrata, että hän
Siit' itkevi? Ken syö herkkuja vaan?
Mik' elävä viisain on luonnostaan?
Tuo arvoitus päätäsi pyörryttää.
Luo astu. Sen tahdon mä selittää."
Kukko. "Ai, kynsines kuin mua runtelet?"
Kettu. "Kun kourissani nyt kitiset,
Niin arvoitukseni selitän sulle.
Tuo korkein viisaus suotu on mulle,
Sill', aatteles, minäpä lorullain
Nyt herkkua ateriakseni sain.
Jok' ylpeydessään itseään
Niin antavi narrata, että hän
Siit' itkee, sep' olet juuri sä.
Sen vuoks sinut suuhuni nielen mä."
Warpunen ja hevonen.