Tuoss' söi hepo kauroja itsekseen.
Niin varpunen lens hänen vieraakseen.
"No, annapa mullekin jyvänen
Tai kaksikin", virkkoi varpunen.
"Syö pois", hepo vastas, "min haluat vaan,
Viel' yltäkyllin minäkin saan."
Mies hyvä se antavi omastaan.
Näin varpu pääs nälän tuskastaan.
Kun taas kesän lämpimät tulivat,
Niin kärpäset hepoa purivat,
Niit' otti nyt kiinni varpunen,
Näin ystävätänsä palkiten.
Neljäs Luku.
Mateliaista.
Weljeni Antti ja sisareni Liisa meniwät kerran metsään. Ne oliwat jo kaswaneet niin isoiksi, että woiwat hoitaa itsensä. Molemmat oliwat hywin halukkaat saamaan tietoja. Heistä oli lystintä saada alinomaa oppia jotakin enemmän, kuin ennestään tiesiwät.
Tultuansa metsän sisään isolle suolle, näkiwät kauniita keltasia hilloja mättäillä. Liisa kumartui niitä poimimaan, mutta sai samassa kouraansa jotakin kylmää ja kinaista. Hyi! kiljasi hän; minä sain käärmeen kouraani.
Antti, joka oli aiwan likellä, juoksi säikäyksissään sisarensa luokse. Ei se ole käärme, sanoi hän; se on waan pieni sisilisko, joka ei tee wahinkoa. Minä lyön sen kepilläni kuoliaaksi.
Liisa sanoi: jos se ei tee kenellekkään pahaa, niin anna hänen elää. Eläköön sitten sinun tähtesi, wastasi Antti. Mutta jotakin rangaistusta pitää hänen saada, siksi kun pelätti sinua. Sisilisko, sinun täytyy kertoa meille jotakin eläwäin seassa olewista sukulaisistasi.
Mielelläni teen sen, sanoi sisilisko, ollen tykyttäwine sydämineen pojan kädessä. Me kuulumme kolmannen luokan eläwiin, joita kutsutaan matelioiksi. Muukalaisella nimellä kutsutaan meitä amfibioiksi; se merkitsee eläwiä, jotka eläwät kahdella lailla. Keuhkomme owat niin kummallisesti laitetut, että saatamme hengittää ja elää sekä wedessä että maalla. Siksi ei ole hengityksemmekään niin täydellinen, kuin nisäkästen ja lintuin. Ja kun eläimet saawat hengityksestä lämpimän, on meillä kylmä weri. Samasta syystä woimme kuolematta kärsiä isompata lämmintä ja kowempata kylmää kuin muut eläwät. Useimmat meistä luowat wuosittain nahkansa. Useammat muniwat meistä. Munista matawat sitten pojat ulos auringon lämpimässä. Syksyllä kylmän tultua matelemme alas järwien pohjaan eli maahan tainnoksissa tampistuneina talwen pakkaisessa. Mutta maan sulettua kewäillä wirkistymme jälleen ja matelemme ylös piilostamme. Kuumissa maissa on meitä sekä paljo että isoja; mutta tällä maalla on meitä wähä ja pieniä. Ihmisestä olemme ilkeitä ja inhottawia, kun hän meihin koskee. Waikka muutamat meistä owat myrkyllisiä eläwiä, eiwät kuitenkin useat ole wahingollisia.
Seuratkaa minua järwen rannalle, sanoi sisilisko, niin näytän teille luokastani useita eläwiä. En minä tule, sanoi Liisa. Siihen en uskalla ollenkaan; tiedän siellä olewan monta käärmettä. Mutta Antti sanoi: elä pelkää; suojelen sinun kyllä kepilläni. Jo lupasi Liisakin seurata häntä; mutta hywin häntä pelotti; hän katseli usein ympärilleen, ettei olisi astunut käärmehien päälle.