Korennot lensiwät weden yli neljällä pitkällä ja läpikuultawalla siiwellä. Niiden seassa näkyi päiwäkorento, joka elää ainoasti yhden päiwän, sudenkorento, joka on niin hohtawan näköinen. Siinä lensi muurahaiskorento, jonka wiekas toukka kaiwaa hietaan kolon ja ottaa kiinni ne muurahaiset, jotka siihen putoawat. Siinä lentiwät pistiäiset, joilla on hännässä vaapsi, millä pistäwät. Siinä surisi ampiainen, joka on niwusista niin hoikka ja jonka pesä on kuin harmaasta paperista tehty palli. Ahkera mehiläinen kokosi hunajata ja waksia pesänsä kummallisiin kammioihin. Mettiäinen surisi kukkain seassa, ja maalla weteli ahkera muurahainen korsia pesäänsä jossa hän asuu talwenkin ajan. Pistiäisten perästä tuliwat kaksisiipiset. Näiden seassa näkiwät Antti ja Liisa hywän tuttunsa, tuon kärkkywän harmaan kotikärpäsen ja surisewan paarman. Liisa ajoi kädellään pois wertä himoawan sääsken, joka niin tuskauttawasti laulaa pingittää, kun mielellään nukkuisi kesä-illalla. Mutta wieläkin muita tuskauttawia otuksia oli täällä metsässä. Lapset woiwat töin tuskin waroa itseänsä silmittömiltä matelijoilta. Täi mateli päästäkseen asumaan siiwottoman ihmisen tukassa. Kirppu, joka ottaa niin pitkiä hyppyjä, oli samassa aikeessa. Puiden oksain wälissä kutoi hämähäkki werkkoaan ja istui sen keskelle wäijymään kärpäsiä. Ei täällä ollut myrkyllistä skorppionia, joka eteläisissä maissa asuu huoneiden alla ja pistää ihmisiä hännässään olewalla piikillä. Tummanruskea krapu kulki takaperin joessa ja tuli keitettyä punaiseksi. Siira ja tuhatjalkanen, ilkeät nähdä, piilousiwat kiwien alle maalla.
Metsässä ollessaan haki Antti matoja syötiksi, sillä illalla aikoi hän soutaa onkimaan. Kerro minulle jotakin tutuistasi, sanoi hän punaiselle lieralle, joka mateli turpeesen.
Mato sanoi: minä olen nilwi-eläwiä. Meillä on niweletön ja jalaton, pehmeä ja kinainen ruumis. Kuitenkin saatamme kulkea, niinkuin käärme, kooten ja ojentaen ruumistamme. Keskenämme olemme hywin erilaisia. Muutamilla on pehmeä ja alaston ruumis. Muutamat owat karwasia, ja muutamat asuwat kowassa kuoressa, johonka owat kaswaneet kiini. Muutamilla owat silmät, mutta toisilla ei ole silmiä. Ei yhdelläkään meistä ole siipiä lentää. Me asumme enimmiten wedessä eli maassa. Muutamilla meistä on asunto ihmisten ja eläinten suolissa. Sellaiset saattawat matkaan tauteja ja wahinkoa; onpa niitä myrkyllisiäkin matoja. Useammat eiwät ole wahingollisia, waan käywät muille ruuaksi, ja muutamista on ihmiselle hyötyä ruuaksi ja koristukseksi.
Antti käski Liisan tulla katsomaan nilwi-eläwiä. Tässä on jouhimato, joka on mustan jouhen näköinen. Tässä oliwat sukkulamato ja heisimato, jotka syntywät ja eläwät ihmisten suolissa. Näistä on monella iso waiwa. Pienen lieran wieressä näkyi iso onkimato, joka oli wasta sateen jälkeen matanut ylös maasta. Tässä oli musta iilimato, joka pannaan wertä imemään, kun joku on kipeänä. Tässä mateli kiwellä pieni pehmeä etana. Hiljaa wetäysiwät näkinkenkäläiset ulos kieroista kuoristaan. Raakut taas asuiwat juuri kuin kuperakantisissa rasioissa. Tässä oliwat helmisimpukka, jonka kuoresta löydetään oikeita simpukan helmiä, ja kiiltoraakku, jonka kuoresta tehdään nappeja ja muita koreita kaluja. Ulkona meressä riippui syötäwä osteri kalliossa kiinni ja saatiin siitä ihmisille herkkuruuaksi. Kerran ha'in minä, sanoi Antti, näkinkenkiä painolastista, joka oli heitetty ulos laiwasta. Siinä oli monta eri lajia; siinä oli suuria kokoja lähes aiwan hienonnettuja näkinkenkiä.
Mutta jos saattaisin kulkea meren pohjaa, kuinka lukemattomia näkinkenkiä ja raakkuja woisin sieltä poimia! Siellä löytäisin suuren jättiläisraakun, joka woipi kuortensa wälissä purra pienellaisen ankkuriköyden poikki. Siellä näkisin kummalliset säde-eläwät, joilla on watsa, suu ja raajat, mutta ei päätä. Muutamat niistä owat aiwan kuin kinaläjä, joka liikkuu wedessä ja lapset kutsuwat niitä merihyhmelöiksi. Toisia kutsutaan meritähdiksi, ja niillä on kuori ympärillä. Toisia istuu lukematon määrä kiinnikaswaneina juurikuin oksat puissa, jotka tekewät itsensä. Niin rakentawat koralli-eläwät koreita punaisia metsiä kiwestä meren pohjaan. Ja koralleista tehdään hywiä kaulahelmiä.
Mutta nämä eiwät ole eläwiä, sanoi Liisa kummastellen. Niin, sanoi Antti, muutamat owat pitäneet niitä kasweina, ja toiset owat luulleet niitä kiwiksi. Kuitenkin owat ne eläwiä, jotka syöwät ja liikkuwat; mutta ne kaswawat kuoristaan kiinni toisiinsa. Ja kun monta miljonaa sellaisia pieniä eläwiä on kaswanut yhteen, tulee siitä kiwi-metsä eli kallio, jossa laiwat saattawat meressä tulla haaksirikkoon. Kun nämä eläwät owat kaswein laisia, kutsutaan niitä kaswi-eläwiksi. Paitsi näitä on wielä muitakin aiwan pieniä, joita kutsutaan wesiäisiksi eli infusioni-eläwiksi. Niitä on yleensä lukematoin määrä wedessä ja luultawasti ilmassakin. Useampia niistä ei woi paljailla silmillä nähdä. Mutta wälistä katsoessa wesihernettä suurennuslasilla, nähdään lukemattomia sellaisia eläwiä eläwän ja tappelewan yhdessä wesiherneessä.
En koskaan enää uskalla juoda wettä, sanoi Liisa. Anttia nauratti. Miksi et uskalla? Joka päiwä syömme ja juomme monia tuhansia näitä pieniä eläwiä aiwan siitä tietämättä, ja ne eiwät tee meille mitään wahinkoa. Mutta nyt olemme nähneet wiimeiset ja alhaisimmat eläinkunnan asukkaat. Ylewinnä kaikista näistä eläiwistä on luonnon herra ja kuningas, ihminen. Sitä likinnä owat nisäkkäät, jotka likinnä ihmistä owat rikkainlahjaiset. Niitä likinnä owat linnut; sitten owat matelewat eläwät; sitten kalat; sitten niwel-eläwät. Ja jokaisesta luokasta alaspäin näemme muutamia eläinten parhaimpia ruumiin-osia ikäänkuin jääwän pois eli muuttuwan. Wiimein näemme alhaisimmissa eläwissä sellaisia olentoja, jotka owat kaswikunnan rajalla ja juurikuin sitowat nämä molemmat eläwän maailman suuret waltakunnat yhteen. Sillä Jumala kaikkiwallassaan on tahtonut sitoa koko luodun maailmansa olennot yhteen, toisen toiseensa, niin ettei missään paikassa ole tyhjää lomaa, joka eroittaisi hänen luotuja tekojaan toisistaan. Enkelit, ihmiset, eläimet, kaswit, kiwet, kaikki owat wieretysten, yksi täydellisempi toistaan. Niin nähdään aina niiden, jotka owat toisiaan likinnä, luonteineen koskewan toisiinsa. Tämä on luonnon suuri jakso, jonka alku ja loppu owat Jumalassa, joka kaikki kaikissa waikuttaa.
Heinäsirkat.
Kesällä niityllä käwellessä kuulee heinäsirkkain laulawan ruohossa. Tätä eiwät ne tee suullaan, waan takajalkojaan kihnuttamalla siipiinsä. Tämä on niistä lystiä. Eiwät heinäsirkat ole ollenkaan wahingollisia tässä maassa, waan lämpimämmissä maissa woiwat ne tehdä hirmuista häwiötä. Raamatussa puhutaan niistä suurista rasituksista, joita Jumala antoi tulla Egyptin maalle. Niissä puhutaan heinäsirkkainkin häwityksistä. Sitä antaa Jumala tapahtua luonnollisista syistä. Niin tapahtuu nimittäin muutamina wuosina, että heinäsirkkoja sikiää suunnattomasti niiden kotimaissa tuolla kaukana Aasiassa. Kun siellä ei ole niillä enää mitään syömistä, muuttawat ne lukemattomat parwet pois toisiin maihin. Siellä laskeuwat ne juurikuin synkkä pilvi pelloille, niityille ja metsiin ja syöwät muutamassa hetkessä kaiken kaswun. Silloin käsketään kaikki tienoilla olewa wäki häwittämään tätä maakunnan rasitusta. Petolintuja keräypi paljolta syömään heinäsirkkoja. Usein sattuu, että tuuli ajaa miljonittain näitä pieniä eläwiä merelle, johon ne putoawat ja hukkuwat. Näin häwenewät ne tawallisesti wähässä ajassa. Monessa paikassa eteläisissä maissa syöpi kansa heinäsirkkoja, joita suolataan, sawustetaan eli kuiwataan auringossa.
Kimalaisten talous.