Olen kuullut näitä luokkia kutsuttawan ylhäisemmiksi, kun niillä owat tarkemmat aistimet ja täydellisemmäksi muodostunut ruumis. Mutta wiides ja kuudes luokka kutsutaan alhaisemmaksi, kun niillä on waillinaisempi ruumiin rakennus. Sen tiennewät kyllä muut paremmin kuin me. Minä waan uskon kaikki, mitä Jumala on luonut, olewan tarkoitukseensa aiwan täydellistä. Ja tarkasti katsoessani muurahaisten pesää eli hämähäkin werkkoa eli perhon koteroa, en tiedä mitä olisi paremmasti tehtyä ja täydellisempätä nähtäwää koko eläinwaltakunnassa. Wiidennen ja kuudennen luokan kutsunemme paremmin luonnon pieniksi lapsiksi. Sillä pian kaikki siihen kuuluwat owat aiwan pieniä, ja usein niin pikkusia, ettei niitä woi paljain silmin nähdä.
Liisa sanoi: otetaanpa sääski kiini. Sen pitää kertoa meille jotakin sukulaisistaan.
Sääski sanoi: me kuulumme eläinten wiidenteen luokkaan ja meitä kutsutaan niwel-eläwiksi eli hyönteisiksi. Ruumiissamme on useita niweleitä, ja on juurikuin uurros rinnan ja watsan wälissä. Päistämme lähtewät pitkät tuntosarwet, joilla tunnemme eteemme. Muutamilla meistä on pieni imin, jolla imemme ruokamme. Toisilla taas owat leuwat ja hampaat. Silmämme owat yhdistetyt aiwan pienistä silmistä toinen toisensa wiereen. Siksi woimme katsoa usealle suunnalle samalla kertaa, waikka emme woi liikuttaa silmiämme. Ei yhdelläkään meistä ole wähempää kuin kuusi jalkaa; mutta useilla on monta jalkaa. Onpa muutamilla 60 (kuusikymmentä) paria ja 100 (sata) paria jalkoja. Kesällä teemme munia, joista mataa ulos pieniä matoja, joita kutsutaan toukiksi. Toukat syöwät ahneesti ja kaswawat pian. Sitten kutowat ne itsensä tuppeen, jota kutsutaan koteroksi, ja näyttäwät kuolleilta.
Elä wielä, sanoi Liisa: kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Kerran otin kaalimaasta sellaisen toukan, joka söi isoja reikiä kaalin lehtiin. Panin sen lasipurkkiin ja annoin sille joka aamu tuoreita lehtiä syödä. Muutamana aamuna oli toukka kadonnut, ja sen sijaan riippui kultamato lehdessä. Kah, sanoin, mato on kuollut ja sillä on kultanen ruumisarkku. Kahden wiikon kuluttua katsoin toukan hautaa. Riippuipa kuiwaneessa lehdessä waan tyhjä kuori, ja lehden wieressä istui kaunis perho, joka oli tullut ulos kulta-arkusta. Ja akkunan awattua lensi se iloisena isoilla siiwillä auringon paisteessa ja imi hunajaa kukista.
Niin, sanoi Antti. Minä olen lukenut tästä. Minulla on kirja, jossa kaikki tämä on kuwattuna. Ylinnä wasemmalla puolella näkyy pieniä munia, joita perho on tehnyt lehteen. Niiden alla on toukka, joka on tullut munasta ja sitten kaswanut isommaksi. Sen alla on kotero, johonka se on kutonut itsensä ja näyttää kuolleelta. Mutta oikealla puolella näkyy iso kaaliperho, joka on tullut ulos koterosta. Jumala tahtoo tekoinsa tulemaan alinomaa täydellesimmiksi. Ihminen on täällä maan päällä toukan lainen, joka syöpi maan tomua. Kun hänen ruumiinsa kuoltua haudataan, ajattelewat ymmärtämättömät kaikki olewan lopussa. Mutta hauta on se kotero, josta ihmisen sielu, täydellisempänä ja wapaampana, nousee Jumalan tykö, niinkuin perho auringon walossa. Ja niin on ainoasti se ensimäinen kadonnut; ja niin alkaa ihmiselle uusi ja parempi elämä.
Liisa sanoi: eiwätkö kaikki niwel-eläwät kuole talwella? Eiwät, sanoi sääski. Muutamat paleltuwat kuoliaiksi, ja silloin tulee munista uusia kewäimen tultua. Mutta muutamat makaawat tainnoksissa ja wirkistywät jälleen lämpimän tultua. Ja muutamat meistä owat myrkyllisiä. Toiset tekewät suurta wahinkoa syöden hyödyllisiä kasweja. Toiset taas imewät ihmisten ja eläinten wertä. Mutta muutamista on ihmisillä sekä hyötyä että hupaa.
Nyt tuli suhina ilmaan ja mataminen ympäriinsä maalle. Siinä tuliwat koppiaiset, joilla owat ohuet siiwet kowain kuorten alla. Lentäessään täytyi heidän ensin nostaa kuoret ylös. Siinä surisi sittisontiainen, joka asuu sontatunkioissa ja kämpii tiellä auringon paisteessa. Siinä mateli kiiltomato, joka öillä kiiltelee kasteisessa ruohossa. Siinä oli leppäkerttu. Siinä oli niskanyhky, joka selälleen käännettynä hypätä napsauttaa ylös. Tuolla lentiwät kultakoppa ja wiheriäinen Espanjan rakkokärpänen, joka hienonnetaan ja pannaan laastarin päälle. Muuanta rumaa koppiaista sanottiin raatokopaksi. Paljoa wiattomampi oli se pieni puuseppä. Se takoi seinässä aiwan kuin kello napsuttaa. Yksinkertaiset ihmiset sanowat sen merkitsewän pahaa. Mutta se merkitsee waan, että puuseppä syöpi reikää puuhun.
Siinä hyppeliwät suorasiipiset, jotka ottawat pitkiä hyppyjä takajaloillaan. Ruohossa tirskui lystillinen heinäsirkka, joka suurissa parwissa syöpi maan kaswia kuumissa maissa. Siinä kuului sirkka, joka tirskuttaa talon tuwassa. Siinä matoiwat nahkakuoriaiset kasweissa ja eläimissä. Yhdellä näiden toukista oli walkeata wahtua ympärillä korressa, ja lapset luuliwat wahtua käärmeen syljeksi. Wiheriäinen metsälude oli kaswuilla isona wastuksena, juuri kuin punanen lude on ihmisillä. Ei ole torakasta kyökkiin. Parempi on pieni konsionelli, josta saadaan Amerikassa niin kaunista punawäriä.
Sitten liehuiwat siinä ne kauniit perhot, jotka eläwät lyhyttä ja iloista elämäänsä kesän lämpymässä. Niiden siiwet hohtiwat kauniimman näköisinä. Muutamat lentelewät päiwällä, niinkuin kaaliperho ja nokkosperho; mutta pieni walkea koiperho, jonka toukka syöpi reikiä waatteisiin ja waatteella päällystettyihin huonekaluihin, lentelee yöllä. Muutamata yöperhosen sukua kutsutaan kutojiksi, sillä niiden toukat kutowat ympärillensä koteroita hywin hienoista langoista. Sellainen kutoja on silkkimato, eräs toukka, joka elää silkkiäispuun lehdistä.
Niin, sanoi Liisa, siitä on äitimme kertonut. Äidin paras huiwi on silkistä, ja se on kudottu silkkilangoista. Eteläisissä maissa elätetään monta miljonaa silkkimatoja. Niiden kutouttua koteroihin kehitetään koteroista wyyhdelle hieno ja luja silkkilanka.