Metsässä näin minä muutamia hyvin pitkiä pensaita, jotka kasvoivat pitkin maata. Sellaisia kutsuttiin varvuiksi. Mutta eivät ne olleet mitään pahoja ja vaarallisia varpuja, sillä niissä kasvoi mustikoita, juolukoita ja puoloja. En pitänyt niin vaaria variksenraakuista ja sianpuoloista. Mutta pursuja on hyvä panna haudeveteen, ja ruskea kanerva kaunistaa erämaan hietikotkin kauniilla vaaleanpunaisilla kukillaan.
Kauvan olin miettinyt tuota tärkeätä asiata, josko rusinat kasvaisivat puissa. Muutamana päivänä rohkenin tätä kysyä puutarhanhoitajalta. Hänpä näytti minulle kummallisen kasvin, jolla oli niin pitkä ja hoikka varsi, ettei se voinut kantaa omaa pituuttaan. Siksi oli se kääritty pitkän seipään ympärille, joka seisoi tukena sen vieressä. Sellaisia kasveja kutsutaan köynnöksiksi, sanoi puutarhanhoitaja. Ja tämä on viinakyönnös. Sen hedelmät kasvavat, juurikuin pihlajanmarjat, tertuissa ja kutsutaan rypäleiksi. Muutamista rypäleistä puristetaan viiniä. Toisia pannaan sokeriin ja kutsutaan kruukkurusinoiksi. Toisia taas kuivataan ja kutsutaan rusinoiksi. Sellainen köynnös on humalakin, joka kasvaa humalamaissa, ja muratti, joka kiipeää muureja ja seiniä myöten ylös. Kurkut ja melonat, joita viljellään ansaripenkeissä, ovat köynnöskasvien laisia, mutta ne kiertelevät paremmin pitkin maata.
Yrttejä ja ruohoja.
Kesällä ulkona kävellessäni näen suloisen viheriän katteen olevan maalla. Monia tuhansia yrttikasveja elää niityillä ja metsäin mäillä lyhyen kukoistus-aikansa. Hyvin erilaisiksi ovat ne luotuina, mutta kaikilla ovat viheriäiset varret, jotka jakauvat haaroihin ja lakastuvat syksyllä. Miksi täytyy pellavaa joka vuosi kylvää uudestaan? Siksi kun sen juuri on vuotuinen. Miksi ei saada ensimäisenä, vaan vasta toisena vuotena siemeniä nauriista ja juurikkaista? Siksi kun niiden juuret ovat kaksivuotisia; varret ja lehdet lakastuvat syksyllä, mutta kasvavat jälleen samasta juuresta tulevana keväänä.
Pieneen peltotilkkuun on äiti kylvänyt yrttikasvien siemeniä, joiden hedelmät ovat hyviä syödä. Siinä kasvaa herneitä ja papuja pitkissä palkoissa. Sitten on äiti kylvänyt juurikasvien siemeniä, joista syödään juuret, mutta ei varsia, lehtiä ja hedelmiä. Syksyllä otamme ne maasta ylös. Sitten saamme hyviä potaateja, mehuisia nauriita, isoja lanttuja, pieniä rediisejä, keltasia porkkanoita, valkeita morajuuria eli palsternakkoja ja retikkoja, punaisia punajuuria ja oikein väkevää piparijuurta. Tästä ja potaateista on äiti pannut juuria maahan; mutta ne muut on hän saanut siemenistä.
Olen poiminut lakkoja suolta, mesimarjoja ja maamuuraimia niityltä ja mansikoita metsän rinteiltä. Puutarhassa olen nähnyt useita hyviä kyökkikasveja viljeltävän penkeissä. Siinä kasvaa isoja monellaisia pääkaaleja ja sallaatia ja viheriäistä pinaatia, jota hakataan hienoksi kyökissä. Siinä viljellään useita kryytikasvejakin, joita pannaan ruokaan, niinkuin tilliä, persiljaa, meiramia ja timjamia. Aniksen ja venkoolin siemeniä panee äiti joululeipään kryyteiksi. Samoin panee hän kuminoitakin; mutta niitä kasvaa itsestään. Inkivääriä, safrania, muskotia ja kardemummaa ja sitä karvainta sinappia, jota syödään läskin kanssa, tuodaan ulkomailta.
Vielä on peltotilkussamme useita sipulikasveja. Ruohosipulista syömme varret ja punasipulista juuret; mutta kynsilaukalla on paha haisu. Useita kukkia, niinkuin lemmenkukkia ja tulppaneja, kasvaa sipulinjuurista. Mutta sipuli ei ole mikään oikea juuri, vaan pakurainen runko, josta kasvaa juurisäikeitä alaspäin.
Hevosemme ja karjamme ymmärtävät ruokansa valita laitumella. Voikukista ja muista karvaista kukista eivät ne huoli; vaan hyvin mielellään syövät hiirenherneitä ja apilasta eli paulakukkaa, sekä punaista että valkeaa. Sellaisia yrttikasveja kylvämme ja kutsumme niitä karjanrehu-yrteiksi.
Isä ostaa välistä raparperia ja oksennusjuurta apteekista, kun sairastumme. Mutta siihen ei hänellä ole aina varoja. Siksi kasvatamme kotona hyviä lääkeruohoja, niinkuin minttua, aaprotia, lavendelia ja aaluminjuurta. Muita sellaisia, niinkuin raateita, pietar-yrttejä ja maliheiniä poimimme metsistä. Isä on myös neuvonut meitä tuntemaan myrkylliset yrtit. Kyllä me varomme itsiämme hullukaalista, jossa ovat mustat ja valkeankeltaset kukat. Me eroitamme sen myrkyllisen myrkkyputken, jonka varressa on pilkkoja, koiranputkesta, joka ei ole vahingollinen. Näsiänmarjat eivät petä meitä, vaikka ovat punaisten viinamarjain laisia. Sudenmarjoista, koisopuunmarjoista ja voikukista emme luule ollenkaan hyvää. Myrkyllistä yrttikasvia olemme istuttaneet eteläpuolelle tupaa, ja sitä kutsumme tupakiksi. Sitä saatetaan polttaa ja purra ja nuuskata, kun siihen on totuttu. Mutta se, joka ei ole siihen tottunut, tulee siitä sairaaksi. Ja sitä emme huoli koetella.
Onpa hyvää ja iloista, kun näkee kukkakruukkuja akkunoissa. Liisalla on useita kauniita puutarhan kukkia. Kurjenpolvi, palsamikukka ja helmipuu on sillä aina huoneessa sisällä. Ulos on hän pannut kasvamaan keltasen narsissin, valkean narsissin, helopunaisen pionin, kirjavan unikukan, auringonkukan, tulppaanin, asterin, kelloruusun, keisarinkruunun, satakaunon ja vieläpä muitakin. Mutta kultalakkaa, leukoijaa ja neilikkaa, jotka kaikki tuoksuavat niin hyvältä, ja myrttiä, josta tehdään morsiankruunuja, ja sulohajuista resedaa, kukkain ujoa torpantyttöä, — niitä kaikkia pitää Liisa enemmin kruukuissa. Puutarhanhoitaja on luvannut hänelle kaksi kauniinta sipulikasvua: hyasinthin ja ison monivärisen dahlian eli georginin.