Sata vuotta takaperin eli eräs ruotsalainen mies, jonka nimi oli Kaarle Linné. Jo poikana olivat hänelle luonnossa kasvit rakkaimpia. Koko kesiä oli hän ulkona metsässä ja niityllä. Alinomaa tutki hän kukkia toisen toisensa rinnalla ja koetti keksiä niiden tarkoitusta. Näkipä viimein ihmeellisen järjestyksen, erilaisten kukkain suuressa moninaisuudessa. Hän luki siittimet jokaisessa kukassa. Kaikki kukat, joilla olivat samallaiset siittimet, asetti hän yhteen samaan luokkaan. Tällä tavalla sai hän 23 luokkaa. 24:nteen luokkaan luki hän ne kasvit, joilla ei ollut kukkia. Sitten hän jokaisen luokan jakoi lahkoihin, jokaisen lahkon sukuihin ja jokaisen suvun lajeihin. Samoin jakoi hän eläimetkin. Näin koetti hän tutkia koko luonnon viisautta. Toiset ymmärtävät miehet ovat tehneet hänen tekonsa täydellisemmäksi. Mutta kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on Linné'n muisto ollut laajalta mainiona. Vielä kauvan, hänen kuoltuansakkin, muistelevat lapset hänen nimeään ja viisaat maailmassa sanovat toisilleen: se oli mainio mies! Ja iltatuulen puhaltaessa puihin ja kukkiin ja ruohoon, kuulee näiden suhisevan ja juurikuin sanovan toisilleen näin: se mies, joka rakasti meitä ja ymmärsi meitä, oli nimeltä Kaarle Linné. Se oli mainio mies!
Kasvit jaetaan kukkainsa ja hedelmäinsä näön mukaan. Niin kutsutaan monia kasveja hernekukkasiksi, niinkuin herneitä ja apilasta. Toisia kutsutaan yhdyskukkasiksi. Toisia taas kutsutaan ristikukkasiksi, niinkuin naurista ja krassia. Vielä kutsutaan toisia ruusukukkasiksi, niinkuin orjantappurapensaita ja vaaramia. Muutamissa on monta pientä kukkaa tertussa, niinkuin koiranputkessa ja kuminassa. Muutamat kukat ovat huulten moisia, ja muutamat riippuvat alaspäin. Ruohoin kukat ovat tähkässä eli tertussa. Ja niin nä'emme heti katsoessamme heimolaisuuden erilaisten sukuin ja lajien välillä kasvikunnassa.
Oletko nähnyt muutamain kukkain sulkevan kukkateränsä illalla ja avaavan sen jälleen aamulla? Ansarissa näin pienen ulkomaalais-yrttikasvin nimeltä mimosa. Koskettuani sen lehtiin, veti se lehtiään ja lehteinsä varsia juurikuin pelosta kokoon. Siinä näin toisenkin ulkomaalais-kukan, jonka nimi oli kärpässieppo. Kärpäsen istuttua sen jäläisiin ja karvaisiin lehtiin, supisti kukka lehtensä yhteen ja piti kärpästä kiini. Mutta kärpäsen kuoltua, aukasi kukka jälleen lehtensä. Erinomattain paljo olisi vielä sanomista kasveista. Rukoile Jumalata, että hän soisi sinun paljo oppia. Niin ymmärrät sinä Jumalan tekoja ja Jumalan niissä.
Pellosta ja niitystä.
Tämä tieno, jossa nyt asumme, oli ennen erämaana. Metsä kasvoi yleensä, ja mättäät ja kivet tekivät maan koleikoksi. Mutta monia aikoja siitä muuttivat esi-isämme tänne. Ne alkoivat hakata metsää, kuokkia pois mättäitä ja raivata pois kiviä. Paljo ovat esi-isämme tässä tehneet työtä ja nähneet vaivaa tätä kauvan pitkittäessä. Mutta meillä, jotka elämme kaukana niiden jälessä, on heidän työstä isoa hyötyä ja iloa. Ja tästä on meillä opittava, ettei meidän tule tehdä työtä ainoastaan omaksi eduksemme, vaan eduksi niille, jotka tulevat ja elävät meidän perästä. Siksi viljelemme alinomaa enemmän maata hyödyksi ja iloksi rakkaalle isänmaallemme, Suomelle.
Nyt on meillä peltoa ja niittyä. Pelto on se maa, jossa jyviä kasvaa, ja sitä kyntää isä hevosella ja auralla. Siihen kylvää hän ruista syyskylvöksi ja ohraa ja kauraa kevätkylvöksi. Sitten leikkaamme elokasvit syksyllä. Sitten kuivaamme ja puimme ne, niinkuin jo ennen on mainittu. Ja sitten kiitämme Jumalata jokapäiväisestä leivästä. Sillä välistä suopi Jumala katovuoden tulla pellolle. Silloin turmelee halla joutumattoman viljan, eli kuivaa se pois. Ja sitten tulee kallis aika ja köyhyys maahan. Ennen oli vieläkin pahempi. Silloin ei ollut meillä noita hyviä potaatteja, jotka nyt ovat isona apuna, kun on puutetta jyväelosta. Ei siitä ole sataa vuotta, kuin meidän maassa alettiin istuttaa potaateja. Ja siitä on tuskin viisikymmentä vuotta, kun ne tulivat yleisesti tutuiksi.
Niitty on se maa, jossa ruoho kasvaa, jota sitten niitetään ja kuivataan heiniksi. Heinät viedään latoihin, ja talvella ajetaan kotiin karjalle ruuaksi. Jos emme niin tekisi, nääntyisivät hevoset ja lehmät ja lampaat talvella nälkään. Välistä tulee heinistäkin katovuosi. Niitty kuivaa, mato syöpi ruohon. Silloin täytyy meidän teurastaa osa karjaa. Tähteet täytyy elättää oljilla. Silloin ikävöimme kevättä enemmän, kuin koskaan muulloin. Mutta Jumala tuopi meille iloisen keväimen, ja sitten kasvaa ruoho jälleen, ja silloin päästämme karjan taas laitumelle. Hyvin iloista on silloin nähdä, kuinka vasikat hyppelevät heinikossa.
Nokkonen ja ruusu.
Nokkoselle poljetulle
Ruusu lausui oksaltaan:
Kov' on onni suotu sulle,
Sua aina kartetaan.
Sinuhun ei silmää luoda,
Ken sun näkee, väistyy pois;
Hyvityst' ei sulle suoda,
Sillä kättä polttaa vois.
Jokainen, jok' astuu luokse,
Tuntein sinun tapojas,
Kohta luotas poijes juoksee,
Peläten sun pistoas.
Tähän vastas nokkonen:
Luoja loi mun tuliseksi;
Koristusta minä en
Saanut vaaran peitteheksi.
Mut sä petät, kaunoinen!
Luotu muita narraamahan
Kaikkia sä viittailet
Sua riemuin poimemahan:
Piikkis piillät, hymyilet.
Kyllä kerskaat, ett' on sulla
Väri, loiste, joilla kiillät,
Mutta julmempi kuin mulla
Sull' on miekka, millä viillät.