Osa Uskelan pitäjästä on löyhää savimaata, jonka läpi juoksee Halikon lahteen laskeva joki. Lahden suussa on Kemiön saari, jonka erottaa mantereesta kaksi salmea: Sandön ja Kemiön virrat. Joen rannoilla on alimmainen savikerros usein hyvin vettynyttä. Eräänä aamuna v. 1770 huomasi pappilan väki kummastuen ja kauhistuen, että pitkä, syvä juopa oli yöllä haljennut maahan aivan lähelle taloa, ja jos maa olisi haljennut muutamia askeleita pitemmälle, olisivat rakennukset kukistuneet. Tämä tapahtuma oli jo aikoja ollut unohduksissa, kun vuonna 1824 maa uudestaan halkesi ja pitäjän vanha puukirkko oli luhistumaisillaan kuiluun, niin että se oli hajoitettava. Eräänä toukokuun päivänä 1827 kuului kummallista jylinää, maa aukeni, ja Veitakkalan säterikartanoon kuuluva iso pelto vieri maan sisään. Maanvieremä ulottui 8 hehtaarin alalle, osa Perttelin silloiseen kappeliin menevää tietä sortui halkeamaan, ja ilma tuli täyteen pahanhajuisia höyryjä, joita lähti vettyneestä savesta. Joenrannalla oleva mylly kaatui peräseinälleen. Mylläri oli myllyssä eikä saanut mitään vahinkoa, mutta kun hän säikähdyksissään yritti rientää pois, ei hän löytänytkään ovea, sillä se oli ylhäällä hänen päänsä päällä.
Vuonna 1843 kesäkuun 1 päivänä kello 7 aamulla tukki uusi maanvieremä yhtäkkiä joen, niin että vesi vasta kello kolmen aikana iltapäivällä pääsi juoksemaan pois. Samalla vaipui iso osa hautausmaata ruumiineen päivineen maan sisään. Sittemmin on sattunut kaksi pienempää maanvieremää. Tämä seutu on hedelmällistä ja hyvin viljeltyä, ja kun ei ihmishenkiä ole mennyt hukkaan, niin on pian taas unohdettu se omaisuuden vahinko, jonka maanvieremä oli saanut aikaan. Paljon enemmän tekee vahinkoa se vesi, joka vetyttää maan ja siten synnyttää sumuja ja hallaa.
25. Kuusiston linnan rauniot.
(Varsinais-Suomessa.)
Se maakunta, jota ensin sanottiin Suomeksi, on hedelmällistä tasankoseutua, jota pienet joet ja avarat viljavainiot kaunistavat. Rannemmalla kohoavat vuoret esiin ikäänkuin merta taisteluun vaatimaan, mutta meri on syönyt maahan monta syvää lahtea ja luonut monta saarta. Täällä poltetaan kalkkia, täällä viihtyy tammi, täällä kypsyvät jalot hedelmät, täällä on kylä kylän vieressä, monta kirkkoa ja vanhaa herraskartanoa. Tämä, vanhan Turun seutu on maan historian ja vanhimman viljelyksen kehto, ja jos missä täällä liikut, niin kohtaat menneiden aikojen muistoja. Yksi näitä muistoja on Kuusiston linna.
Linnan nimi johtuu kuusimetsästä. Eräälle Piikkiön pitäjän rannikolla olevalle saarelle. 1,5 peninkulman päähän Turusta, rakennuttivat Suomen katoliset piispat lujan linnoituksen itselleen varmaksi turvapaikaksi levottomien aikojen varalle. Se oli uljas, kolmikerroksinen linna, torneilla ja ympärysmuureilla varustettu, enin osa harmaasta kivestä. Piispat pitivät siellä loistavaa hovia maallisten ruhtinasten tavoin ja säilyttivät holveissa aarteitaan. Mutta näistä päivistä tuli loppu: tuli teki tuhojaan, viholliset ryöstivät linnan, vihdoin Kustaa Vaasa sen hajoitutti, sillä piispain valta ei häntä miellyttänyt. Osan linnan kivistä käyttivät naapurit rakennuksiinsa. Piikkiön kirkon sanotaan olevan linnan jäännöksistä tehdyn. Ja tuosta muinoin niin mahtavasta Kuusiston linnasta on nykyään jäljellä ainoastaan holvien ja muurien raunioita, joiden sorassa pihlajat kasvoivat ja juurillaan lohkaisivat kiviä liitoksistaan, kunnes rauniot hiljattain paljastettiin soran peitosta.
Aika kuluttaa vahvat muurit, mutta ylt'ympärillä kukoistaa vielä Jumalan vapaa luonto yhtä kauniina kuin Kuusiston mahtavuuden päivinä. Meren vesi on hiukan peräytynyt, mutta vieläkin sama raitis tuuli kuljettaa purjehtijan venettä lukuisien salmien kautta. Kuusisto on linnan sijaan saanut pienen kirkon; sinne näkyy pohjoisesta ja idästä päin Piikkiön rannikot, etelästä Kirjalan, Lielahden ja Harvaluodon saaret, lännestä Kakskerta ja Hirvenluoto, ja etäällä lounaassa Paraisten kauniit salmet.
Kansan suussa liikkuu tarinoita Kuusiston aarnihaudoista. Kerran, niin kertoo satu, oli maassa kallis aika, ja köyhä maanviljelijä pyysi rikkaalta naapuriltaan siemenohria lainaksi. Rikas ei tahtonut lainata, köyhä mies istui murheissaan tyhjine säkkeineen linnan raunioilla. Silloin hän huomasi ohria vuotavan muurin soran keskellä olevasta kourusta. Heti hän pani säkkinsä kourun alle, sai säkin täyteen ja kylvi ohran. Syksy tuli, köyhä mies sai runsaan sadon, rikkaalle tuli katovuosi. Ohrakourua ei enää löydetty, mutta pikkulintu lauloi muurin kolossa:
Paljon pannaan loistohon,
Vaan vähässä siunaus on.
26. Hankoniemen majakka.