(Uudellamaalla.)
Hankoniemi on Suomen eteläisin kärki, ja sen kapea hiekkarantainen niemi pistää pitkälle Suomenlahteen. Siinä seisoo yksinäisellä kalliolla korkea torni vilkkuloistoineen, joka pimeinä öinä opastaa purjehtijoita vaarallisen rannikon edustalla. [Kaukana Itämeressä, 12 penikulman päässä Ahvenanmaasta, on muutamia yksinäisiä, merenkululle vaarallisia luotoja, nimeltä Bogskär. Siellä vihittiin toimeensa 30 päivänä elokuuta v. 1882 Bogskärin seitsemänkerroksinen 26 metriä korkea rautainen tulimajakka. Tästä merkillisestä majakasta keskellä aavaa merta, johon ei ensinkään näy maata, loistaa valo 20 kilometrin päähän, ja sitä pidetään rakennustaiteen ihmetyönä.] Sentähden Hankoniemen loisto sytytetään iltaisin pimeän tultua ja palaa siksi, kunnes tulee selkeä päivä. Niemen sisäosa on merihiekan peittämää, ja monin paikoin tavataan täällä kaukana maalla pitkiä vaakasuoria somerikkotöyräitä, joita meri muinoin, ollessaan korkeammalla kuin nykyään, on rannikoilleen luonut. Siellä oli myös muinaisaikoina kuuluisa satama, ja Kuningattaren vuorella on kallioissa tavattu vanhoja kirjoituksia. Nyt kulkee rautatie nientä pitkin, ja sen lounaisella kärjellä on nykyään Hangon uusi meri-ilmainen kaupunki kylpylaitoksilleen. Edustalla seisoo majakka lujana myrskyä ja aaltoja vastaan. Sen torni ei horju: meri roiskuttaa vaahtoansa sen seinään. Tuollaista lujaa majakkaa voi verrata valvovaan silmään. Senvuoksi onkin olemassa laulu, jonka nimenä on
Hankoniemen silmä.
Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen säteitäs yössä myrskyisessä heität? Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumuinen, ja joskus loistos kokonaan sa peität. Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin ja lohduttelet harhaan eksyneitä?
En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan, majakka Hankoniemen rannikolla; ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan ja vaarat väijyy salakallioilla. Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee, ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee; "Se mahtaa Hankoniemen silmä olla."
Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan, mut vahvoja se muurejan' ei voita: kuin vuoren seinä kestän mä myrskyt, aallot vaan ja vartioitsen poloisia noita. Sa, ihmislaps', myös ollos näin harrasmielinen ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen ja valvo, lemmi, lohdutella koita!
27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.
(Satakunnassa.)
Pyynikki on korkea, jyrkkä ja kaunis harju lähellä Tampereen tehdaskaupunkia. Sieltä on mitä ihanin näköala kukkuloiden, järvien ja laaksojen yli. Pohjoispuolella aukeaa Näsijärven laaja, kirkas ulappa, joka muutamin paikoin kuuluu olevan kuudettakymmentä metriä syvä, ja etelässä hiiviskelevät Pyhäjärven ihanat selät korkeiden rantamien välissä. Näiden molempien järvien välillä, Näsijärvestä Pyhäjärveen virraten, kohisee leveä ja valtava Tammerkoski, josta kaupunki on saanut nimensä.
Tämä uuttera kaupunki levittää kosken partaalle suuria tehtaitaan ja kauniita puistojaan. Kesällä siellä joka päivä näkee höyryalusten savuja järvellä ja kuulee kesät talvet alati liikkuvien vesien pauhinaa. Välistä nähtiin ennenaikaan — jolloin kosken vettä ei vielä käytetty, tehtaiden tarpeiksi siinä määrin kuin tätä nykyä — englantilainen kosken yli vievällä sillalla, kärsivällisesti odottelemassa onkivapa kädessään. Hän ei ollut matkustanut kahtasataa peninkulmaa onkiakseen tässä särkiä ja ahvenia, hän onki lohia, ja saatuaan lohen onkeensa hän saattoi sitten seisoskella siinä päivä- ja viikkokaudet kärsivällisesti odotellen uutta onnekasta saalistaan.