Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niinkin kallis, että tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin, ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin. Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja lämmön vaihdoksilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ilmasta sekä suojelee kuivuudelta. Metsäisellä seudulla sataa tasaisemmin; lumi ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi metsä on ikäänkuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee pohjan perillä, tarvitsee hyvän talviverhon, mutta jos se riisuu turkin päältään, saa se syyttää itseänsä, jos se paleltuu kuoliaaksi.
Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa tarvitse metsäänsä paremmin kuin Suomi, mutta Suomen kansa pitelee metsäänsä kevytmielisesti. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsän saadakseen muutamaksi vuodeksi hyvän viljasadon ja laihan laitumen. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen kokoamaan kerpoja lampailleen: hän silpoo väliäpitämättä nuoren puun tai kaataa sen maahan päästäkseen helpommin lehviin käsiksi. Sitten tulevat halonhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukinhakkaajat; he kaatavat kaikki, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei ketään huoleta, että elukat syövät paljaaksi nousevan lehtimetsän ja että miljonittain nuoria puita pilkotaan aidaksiksi. Vuosittain hävittävät kulovalkeatkin laajoja aloja, ja palaneen havumetsän sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalla usein ei kasva enää mitään.
Tällä tavalla Suomen kallisarvoiset metsät lasketaan rappiolle ja vähenemään. Voitonhimo houkuttelee monta myymään tahi kaatamaan kaiken metsänsä, sen sijaan että hän vuosittain saattaisi hakata täysikasvuiset puut ja saisi siten metsästänsä pysyväisen hyödyn. Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt jo on suunnattoman suuria maa-aloja autioina ja metsättöminä. Maanviljelijät valittavat kylmien kevättuulien turmelevan laihoja taikka kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät ajattele sitä, että he useasti itse ovat siihen syypäät.
Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli välttämätöntä raivata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille. Sen ajan perintöä on kansamme onneton luulo, että metsä on jotakin pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian tulee puute paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan istutusta, siellä täytyy hänen vihdoin sanomattomalla vaivalla itse kylvää metsää.
Muutamissa seurakunnissa on tapana, että rippikoululapset istuttavat nuoria puita muistoksi. Se on kaunis tapa, jonka pitäisi tulla maassamme yleiseksi. Sellaisen puun tuntee ystäväkseen; se rukoilee vertaistensa puolesta, se on rukous koko isänmaamme puolesta.
47. Kulovalkea.
Sydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut yhtämittaista auringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveäkään sinisellä taivaalla. Ilma on tyyni ja autereinen, maa on kuin kuivuuden polttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, purot kuivuvat, karja janoo ja tapaa metsässä ainoastaan mutaisen lätäkön, joka vilisee hyönteisiä.
Jono talonpoikia kuormineen kulkee verkalleen maantietä. On puolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa valjaista ja panevat ne syömään. Itse he asettuvat tienviereen ja tekevät tulen keittääksensä perunoita. He syövät, nukkuvat tunnin ajan ja jatkavat sitten matkaansa, siirrettyään huolimattomasti kekäleet syrjään. Ojassa ei ole vettä, millä tulta sammuttaa, ja vaikka olisi ollutkin, niin tuskinpa matkustajat olisivat viitsineet vaivautua ammentamaan sitä kekäleille.
Vähän aikaa on kaikki hiljaista. Silloin tulee vieno tuulenhenki ja puhaltaa puoleksi sammuneeseen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua, pieni liekki lekuttaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä. Liekki leviää tuulessa ja tarttuu kuiviin sammaliin metsän laidassa. Siinä kohden nousee kukkula. Liekki kulkee metsäistä mäenrinnettä ylös luikertelevana kaitaisena tulenkielenä sammalikossa roihuavan, leveämmän lieskan etupäässä.
Jo lähestyvät matkustajan rattaat tiellä. Muuan ylioppilas ajaa hiljaista juoksua sivuitse. Hän huomaa valkean metsänrinteessä, astuu maahan ja yrittää sammuttaa. Se onnistuu yhdessä paikassa, mutta toisessa leimahtaa liekki ilmaan. Hän astuu taas rattaille, sivaltaa hevosta ja ajaa täyttä lentoa likimmäiseen taloon.