Asukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas rientää sinne ja antaa tiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset seisovat haraviinsa nojaten ja katselevat uteliaina ylioppilaan lakissa kiiltävää lyyryä. Miehet hioskelevat viikatteitaan. Yksikään ei suotta aikojaan kiirehdi, ja ylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä rientämään metsään, jättää heidät ja jatkaa matkaansa.
Sillä välin tuo kaitainen tulenkieli on ehtinyt kanervikkoon ja siitä katajapensaaseen. Tämä leimahtaa tuleen ja sytyttää kokonaisen katajikon palamaan. Savu sakenee, säkenet lentelevät, kuusien maahan riippuvat tuuheat oksat syttyvät tuleen. Suuria, leimuavia ja rätiseviä tulipatsaita nousee toinen toisensa vieressä ilmaan, liekit leviävät hirmuista vauhtia. Tulen kuumuudesta kiihtyy tuuli, joka pian levittää tupruavia savupilviä ja säihkyviä säkeniä pitkin tuhon omaksi tuomittua metsää.
Vielä viipyy väki niityllä: he eivät hätäile. Mutta savupilvet käyvät yhä sakeammiksi, ja nyt leimahtaa korkealle kirkas liekki: äsken täytetty heinälato on syttynyt palamaan. Silloin tulee niityllä kiire, sana kiidätetään naapureille, kaikki väki taloista ja kylistä kokoontuu vähitellen, kirveet ja lapiot kädessä, palavan metsän ääreen. Mutta on jo liian myöhäistä. Turhaan kaadetaan puita joukoittain maahan, turhaan kaivetaan leveitä ojia esteeksi palon laajenemiselle. Sitä ei pidätä mikään vastarinta, se ahmii edestään kaikki: aidat, ladot, ruispellot, riihet, yksinäiset metsätorpat ja peninkulmittain kauniita, tuuheita, monen tuhannen markan arvoisia metsiä. Voimattomima ja uupuneina täytyy paikkakunnan asukasten katsella hävitystä, kunnes toivottu sade tekee lopun tästä suuresta, aaltoilevasta tuli- ja savumerestä.
Useita viikkoja tuli kuitenkin kytee lahokantojen alla, ja sitä on yöt päivät pidettävä tarkasti silmällä. Kun se on tekosensa tehnyt, on tuosta äsken niin ihanasta metsästä jälellä ainoastaan suuri, musta erämaa, jossa korkeat hongat kärventyneinä, mutta hiiltymättöminä, kohottavat uhottelevia latvojansa nokisten kallioiden ylitse. Taaskin matkustaa ylioppilas siitä sivuitse. Hän kulkee nyt hävitetyn maan kautta; ilma on häkäistä, tuhka peittää kaunista metsämäkeä, ja puoleksi palaneet puiden rungot ojentelevat aavemaisia, mustia oksiaan iltahämärässä.
48. Pelto ja niitty.
Suomalaiset asuivat muinoin havumetsäisillä karumailla, missä oli niukat laitumet. He elivät enimmiten metsänkäynnillä ja kalastamisella, mutta heillä oli myöskin tapana polttaa kaskea. Kaski on vanhempi kuin pelto, ja kaskenviljelystä on vielä viime vuosikymmeninä käytetty muutamissa osissa maatamme.
Talonpoika katsoo sopivan maan, mieluimmin mäkirinteen, kaataa puut, jättää ne kuivumaan ja panee sitten palamaan. Sitten hän kyntää maan, kylvää tuhkaan ruista, ohraa tai naurista ja saa suurella vaivalla siitä yhden tai kaksi hyvää satoa sekä muutamaksi vuodeksi laidunta. Mutta kun maa ja tukka ovat menettäneet kaiken ravintoaineensa, ei siinä maassa enää kasva mitään. Laki on koettanut rajoittaa kaskenviljelystä, koska se hävittää paljon metsää ja tekee maan hedelmättömäksi.
Pelto vaatii uutterampaa työtä ja huolta kuin kaski, mutta kasvattaa yhä uusia laihoja. Suuri osa Suomen peltoa on kuokittu entisiin soihin ja rämeihin, joista liika vesi on ojittamalla juoksutettu pois. Mättäät ja kannot poltetaan, ja tälle kytömaalle on tapana hajoittaa savea, jotta se tulisi hedelmällisemmäksi. Sitten se lannoitetaan, kynnetään auralla, karhitaan äkeellä, siemen kylvetään, ja vilja kasvaa. Muutamien vuosien kuluttua jätetään kytömaa nurmettumaan, ja se kasvaa sitten jonkin aikaa eteenpäin runsaasti heinää. Sitten kuokitaan tai kynnetään nurmi uudestaan, lannoitetaan, karhitaan, kylvetään, ja sillä tavalla siitä tehdään vanhaa peltoa.
Siinä saattaa käyttää monta eri viljelystapaa. Monin paikoin kylvetään ensimmäisenä vuonna ruista, toisena uhraa, ja kolmantena ei kylvetä mitään: silloin on pelto kesantona. Tämän kolmijaksoisen viljelyksen sijasta käytetään toisin paikoin kaksijaksoista, jolloin pelto kylvetään ainoastaan joka toinen vuosi. Taitavat maanviljelijät käyttävät nykyään vuoroviljelystä, jolloin peltoon vuorotellen kylvetään joka vuosi eri viljalajeja, juurikasveja tai heinänsiemeniä.
Ohra on se viljalaji, jota Suomessa aikaisimmin on viljelty. Tätä nykyä viljellään täällä enemmän ruista kuin ohraa, mutta enimmin viljellään kauraa. Etelä-Suomessa viljellään hiukan vehnää ja Itä-Suomessa myöskin tattaria. Ruis on kaksivuotinen kasvi, se kylvetään edellisenä vuonna elokuussa, on talven suojassa lumen alla, alkaa taas keväällä kasvaa, tekee tähkää kesäkuussa, hedelmöi heinäkuussa, tulee sitten jyvälle ja leikataan tavallisesti elokuun alussa. Samoin vehnä. Kaikki muut viljalajit ovat yksivuotisia, ja ne kylvetään huhtikuun lopulla tai toukokuussa.