61. Lappalaiset.
Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:
Lappalaiskylä ei ole kesällä mikään miellyttävä nähtävä. Joka taholla näkee maassa kalansuolia, kalansuomuja, mädäntyneitä kaloja ja muuta törkyä, joka myrkyttää ilman. Telttain mataloista oviaukoista ryömii esiin joukko lian peittämiä ihmisiä. Itse he eivät siitä ole millänsäkään. Kohteliaisuus vaatii, että kaikki, yksin pienet lapsetkin, tervehtivät matkustajaa kättä lyöden. Kun tämä kaikessa hiljaisuudessa on tapahtunut, saa olla valmiina vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: "Onko maassa rauha? Kuinka voi keisari, piispa ja maaherra?" — Väliin tiedusteltiin kotipaikkaani, ja kun sanoin sen olevan kaukana tunturien takana, kysyi minulta eräs lappalainen, olinko kotoisin siitä maasta, missä tupakka kasvaa.
Ihmeellistä oli nähdä, kuinka sukkelasti nuo lyhyet ja kömpelöt lappalaisnaiset juoksivat teltalta teltalle. Kohta kutsuttiin meidät pieneen pimeään hökkeliin, joka oli olevinaan tupa. Kuitenkin nukuin siinä varsin hyvin ja tunsin sen jälkeen itseni niin virkistyneeksi, että uskalsin astua erääseen lappalaiskotaan. Sen neliskulmainen perustus oli tehty kolmesta päällekkäin asetetusta hirrestä, ja sen yläpuoli oli keontapainen ja laudoista kokoonkyhätty. Tavataan pyöreitäkin, kivilattiaisia kotia, jotka lämpimän säilyttämiseksi päällystetään turpeilla. Sisäpuolelta asunto on hirsillä jaettu yhdeksään osaan. Kuusi niistä on säilytyspaikkoja, kahdessa asuvat ihmiset, ja keskimmäinen osa on tulisijana. Tulisijan oikealla puolella asuvat isäntä ja emäntä, vasemmalla muu talonväki. Lappalaisella on kala-aittojakin, jotka on rakennettu korkeiden pylvästen varaan, jotteivät peto-eläimet niihin pääsisi.
Paikalle saapuessamme tapasimme lappalaiset yksinkertaisessa arkipuvussaan, joka on parkituista poronnahoista tehty paidantapainen. Meidän nukkuessaan he pukeutuivat jonkinlaiseen verkapaitaan, joka on heidän juhlapukunansa. Sen päällä on naisilla liivit, kaulassa liinainen kaulus ja päässä hevosenkengän muotoinen koristua. Miehillä ja naisilla on vyötäisillä vyö, joka oli runsaasti koristeltu hopea- tai messinkisoljilla. Kengät ja housut olivat pehmeästä poronnahasta.
Lappalaisen vartalo on lyhyt, otsa matala, silmät pienet ja poskipäät ulkonevat. Luonteeltaan hän on hidas, raskasmielinen ja juro. Häntä syytetään kateelliseksi, leppymättömäksi ja viekkaaksi, mutta toiset kiittävät hänen hyvää sydäntään, hänen vieraanvaraisuuttaan, jumalanpelkoaan ja siveätä käytöstään, milloin hän ei joudu viinan kiusaukseen. Joka päivä hän lukee ruokalukunsa, aamu- ja iltarukouksensa; hän opettaa myöskin huolellisesti lapsilleen sen vähän, minkä itse tietää. Vaimoaan ja lapsiaan hän rakastaa hellästi. Eräs lappalaisukko kertoi minulle, ettei hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut vaihtanut torasanaa vaimonsa kanssa eikä koskaan puhutellut häntä muuten kuin lempisanalla loddadsham, s.o. lintuseni. Kun eräs lappalaisperhe antoi yhden pojistaan palvelukseen muutamalle vieraalle matkustajalle ja poika sitten kuoli, pidettiin tätä Jumalan rangaistuksena vanhemmille siitä, että olivat saattaneet lapsestaan luopua.
Maaliskuun lopulla monet lappalaiset muuttavat Jäämeren rannikoille norjalaisten kanssa kalastamaan. Heinä- ja elokuulla he kalastavat omissa järvissään. Silloin on lappalaisen kultainen aika, kun hän saa kylläisenä nukkua teltassaan, rauhassa sääskiltä ja huoletonna. Nämä kalastajalappalaiset pienine porokarjoineen asuvat kuitenkin talvella huoneissa, ja heitä pidetään sivistyneempinä kuin varsinaisia salomaan lapsia, tunturilappalaisia, joilla ei ole muita asuinhuoneita kuin muutettavat telttansa, joissa on neljä kaarevaa, maahan kiinnitettyä salkoa ja niiden päällä sarkapeite. Huipussa on savureikä, keskellä harmaista kivistä ladottu tulisija; paljaalle maalle on levitettynä koivunvarpuja ja niiden päälle porontaljoja. Niin asuskelee tunturilappalainen kesät, talvet. Kun vain porot pysyvät koolla ja säilyvät susilta, ei hän mitään parempaa toivo. Hän pitää itseänsä onnellisena ja rikkaana; hän ei vaihtaisi tuntureitansa mihinkään maalliseen onnelaan.
62. Lappalaisen poro.
Lappalainen ja hänen poronsa ovat kaksi kumppania, jotka eivät koskaan erkane toisistaan. Kun porovasikka on nuori, leikittelee se lappalaisten lasten kanssa, ja nämä oppivat jo varhain kesyttämään sen vilkasta, vallatonta luontoa. Poro syö ruohoa, lehtiä, puolanvarsia ja muuraimia, mutta varsinkin se etsii tarkalla vainullaan lumen alta peuran jäkäliä. Kun jäkälä yhdestä paikasta loppuu, on lappalaisen pakko muuttaa karjoineen, ja senvuoksi hän muuttelee alinomaa.
Kesällä lappalaisen porot käyvät laitumella öisin, jolloin helle ja sääsket niitä vähemmän vaivaavat. Aamuisin koirat ajavat porot varvuista tehtyyn aitaukseen.