Mutta sen sijaan, että puhuisimme sellaisesta taikauskosta, joka on perintöä esi-isiltämme ja nykyisin on yhä häviämässä, muistelkaamme niitä kauniita tulia, joita juhannusyönä poltetaan mäenkukkuloilla monissa paikoin Suomenmaata. Moni ei tiedä, että nämä viattomat juhannuskokot ovat muistoa pakanallisesta auringonpalvonnasta. Pakanallisilla esivanhemmillamme oli tapana viettää juhlaa siihen vuodenaikaan, jolloin aurinko on taivaalla korkeimmillaan. Mutta me tiedämme, että aurinko on ainoastaan Jumalan luoma kappale, ja riemuitessamme kokko valkean loisteessa valoisasta juhannusyöstä, emme enää palvo aurinkoa, vaan ylistämme Jumalaa, luojaamme, joka niin ihmeellisesti koristaa luonnon ihanimmalla kauneudella.
83. Karjalaiset.
Suomen kansa on puun kaltainen, joka levittää juurensa maahan. Sen suurimmat ja vahvimmat juuret ovat kaksi samansukuista, kauan erillään ollutta, mutta sitten yhdistynyttä heimoa, nimittäin karjalaiset ja hämäläiset. Nämä ovat jakaneet tämän maan keskenään niin, että karjalaiset asuvat Itä-, Kaakkois- ja Pohjoissuomessa, mutta hämäläiset Länsi- ja Etelä-Suomessa. Muinoin oli näiden heimojen välillä paljon eripuraisuutta, mutta nyt ne ovat kauan eläneet rauhassa vieretysten, kuitenkaan luopumatta muutamista erikoisominaisuuksista, joista heidät helposti voi tuntea.
Karjalainen on varreltaan solakka, hänellä on ruskea kihara tukka ja vilkkaat, siniset silmät. Hämäläiseen verrattuna karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta myöskin kielevämpi, kerskailevampi, uteliaampi ja närkkäämpi. Matkustus ja kauppa ovat hänen mielitöitään; hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassa ja vie tavaroitaan Venäjälle. Hän on herkkämielinen; tulee herkästi surulliseksi ja helposti iloiseksi; rakastaa leikinlaskua ja kauniita lauluja, joita hänen omat runoniekkansa sepittävät. Sen vuoksi on hänen maastaan löydetty kauneimmat laulut, jotka hän on muistissaan tallettanut esi-isäin ajoilta.
Karjalainen käyttää sukunimiä, ja hänen taloansa, jonka isossa tuvassa monta ihmistä asuu yhdessä, nimitetään suvun mukaan. Muinaisten sotien jälkeen on niin erilaista väkeä muuttanut Karjalaan, että usein yhden kylän väki ei ole likeisimmän naapurikylän väen näköistä. Koko eteläosassa Viipurin lääniä asuu aivan sekaisin vanhempaa väestöä, äyrämöisiä, ja myöhemmin muuttaneita savakoita. Nämä kaksi kansanainesta on näihin asti erottanut toisistaan erilainen vaateparsi, ja kun joku äyrämöisnainen naidaan savakkosukuun tahi päinvastoin, sovitaan jo edeltäkäsin tarkkaan, minkälaista vaatepartta nuorikon tulee käyttää.
Karjalaisten alinomainen markkinapaikka oli viime aikoihin asti Pietari. Siellä he ansaitsivat rahaa pikkukivilläkin, ja helposti tullut raha meni taas yhtä helposti. Sillä karjalaiset ovat iloista ja anteliasta väkeä, joka mielellään itse elää hyvin ja mielellään tarjoaa omastaan toisellekin. "Kun leipä on lopussa, syödään vehnästä." Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka päivä tuoretta pehmeätä leipää, mutta köyhässä Pohjois-Karjalassa kelpaa kovakin leipä, johon katovuosina täytyy sekoittaa pettua.
Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen, luokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan suomalaisen itsepintaisuutta vailla, mutta hyväoppinen ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka vain tarvitsevat hyvää kasvatusta, asettaakseen hänet kansansa etevinten joukkoon.
84. Savolaiset.
Savolaiset ovat samaa heimoa kuin karjalaisetkin, mutta ovat aikaisemmin asettuneet asumaan Saimaan vesien varsille ja sentakia kehittyneet tavoiltaan ja luonteeltaan erilaisiksi. Kun karjalainen on kärsinyt paljon sortoa mahtavilta hovien omistajilta ja siitä joskus käynyt liiankin nöyräksi, on savolainen varttunut varakkaammaksi, omintakeisemmaksi ja saanut itseluottamusta, joka välistä tekee hänet pöyhkeäksi, mutta jolla on oma arvokkaisuutensa. Tiedonhaluisena ja hyväpäisenä hän on maakansan sivistyneimpiä; hänen itäsuomalainen kielimurteensa on levinnyt Lappeenrannasta Kajaanin lähiseuduille saakka. Varakkaammissa pitäjissä Kuopion ympäristöllä käytetään ylenmäärin hopeata, silkkiä, mausteita, viinejä ja sikareja, joita ei muualla tavata suomalaisen talonpojan tuvassa. Vanhat tavat ovat näillä tienoilla paljon muuttuneet sen jälkeen, kun höyryalukset ovat alkaneet savuta kaikilla vesillä, ja uusi aika on tuonut mukanaan pahaa jos hyvääkin. Syrjäisemmissä osissa Savonmaata asuu yksinkertaisempaa kansaa yksinäisissä taloissa kaskimäkien keskellä.
Savolainen on ymmärtäväisempi ja etuansa enemmän katsova kuin hyväntahtoinen karjalainen. Hänen kauppansa onnistuu tavallisesti paremmin, ja hän nauraa naapureitaan, jotka tänään syövät enemmän kuin eilen ansaitsivat.