Paitsi kaskenviljelykseen ja metsänhakkuuseen panevat savolaiset enimmin huolta hevos- ja karjanhoitoon. Heidän hevosensa ovat maamme parhaita juoksijoita; lehmistään he saavat niin paljon voita, että lähettävät sitä monta tuhatta kiloa vuodessa ulkomaille. Nykyään tosin valmistetaan enin voi meijereissä, mutta ennen se kirnuttiin kotona. Savolaistyttö ujostelee näyttäytyä yksinkertaisessa työpuvussaan, ikäänkuin tahtoisi sanoa meille: "En ole niin köyhä, kuin miltä tässä näytän, minulla on monta kauniimpaa pyhähametta, huivia ja esiliinaa säästössä aitassamme." Me vastaamme hänelle: "Älä ole puvustasi milläsikään, kun siinä ahkerassa työssäsi puuhaat uskollisena voikirnun ääressä! Yksinkertaisuus ja ahkeruus ovat parhaimmat kaunistuksesi; ainoastaan työ tekee meidät kaikki rikkaiksi, ainoastaan jumalanpelko, kainous ja hiljaiset, kotoiset avut tekevät Suomen neidon kotinsa aarteeksi ja synnyinmaansa arvokkaaksi tyttäreksi."
85. Kaksi runoseppää.
Kansankielessä puhutaan runojen sepittämisestä. Niinkuin seppä takoo tulikuuman raudan hyödyllisiksi kaluiksi, samoin sepittää laulaja hehkuvat ajatuksensa sanoiksi ja sävelmiksi.
Savo on uusien runoseppien varsinainen kotiseutu. Vanhojen kansanlaulujen sijasta, jotka yhä enemmän jäävät unohduksiin, laulaa kansa nyt uudempia lauluja, vähemmän yksinkertaisia ja hartaita, mutta usein sukkelia ja älykkäitä. Tässä puhumme kahdesta myöhemmän ajan runoniekasta.
Paavo Korhonen oli nuori talonpojanpoika Rautalammin pitäjästä sepittäessään sukkelan pilkkalaulun eräästä nimismiehestä, joka otti talonpojilta lahjuksia ja antoi heidän luvattomasti polttaa viinaa. Laulu tuli tutuksi ja huvitti useita. Korhonen noudettiin häihin ja muihin pitoihin, usein pitkien matkojen päähän, laulamaan vieraille. Ja sanat vuotivat virtana hänen huuliltaan, hän lauloi väliin päiväkaudet, väliin myöhäiseen yöhön, milloin surullisia, milloin lystillisiä lauluja. Hän lauloi uudesta kirkosta, hyvästä vuodentulosta, kovasta katovuodesta, kauniista, mutta silloin halveksitusta suomenkielestä ja vielä monesta muustakin, mitä kansa ymmärsi ja mikä koski sen sydämeen. Joskus sattui, että hän jälkeenpäin kirjoitti paperille, mitä oli laulanut, tai että muut muistista kirjoittivat hänen laulujansa, ja monta jäljennöstä levisi laajalle. Korhonen itse ei tietänyt, kuinka monta laulua hän oli sepittänyt; hän arveli vain, että niistä kyllä täyttyisi iso kirstu. Itse hän sanoi miettineensä parhaat laulunsa yksinäisillä metsämatkoilla ja kalastusretkillä. Kotiin tultuaan hän kirjoitti paperille, mitä oli sepittänyt. Moni laulu jäi kirjoittamatta, toiset hävisivät jäljennöksineen, ja ainoastaan vähäinen osa niistä on painettuna.
Isänsä kuoltua Paavo peri talon, mutta hän piti enemmän vapaasta vaeltajanelämästä ja jätti tilan nuoremmalle veljelleen. Vanha äiti suri poikansa huikentelevaisuutta; mutta tämä rakasti paljon äitiänsä ja antoi hänelle kaikki ansaitsemansa rahat. Kuolleesta sisarestaan hän kirjoitti kauniin muistorunon.
Vielä vanhanakin miehenä Paavo Korhonen kulki mielellään yksinään järvellä. Eräänä syysaamuna lokakuussa v. 1840 löydettiin hänet kuolleena veneestään läheltä kotirantaa. Hän oli silloin 65-vuotias. Rannan koivut ja järven aallot olivat nähneet hänen kuolevan.
Suonnejoen pitäjässä asui majatalonisäntä, nimeltä Pentti Lyytinen. Samoin kuin Korhonen oli Lyytinenkin halpa-arvoinen, oppimaton mies, jota lukeminen huvitti ja joka omin päin hankki itselleen tietoja. Mutta kuten Korhosesta ei ollut maanviljelijäksi, niin ei Lyytinenkään kelvannut majatalonpitäjäksi, vaikka hän oli siinä toimessa 64 vuotta. Hänestä oli hupaisempaa käydä puhuttelemassa kaikkia matkustavaisia, kuin hoitaa hevosia ja kyytejä. Hänkin sepitti monta suosittua laulua, joita sitten kirjoitti paperille ja jotka jäljennöksinä kulkivat kansan keskuudessa. Hän lauloi kirkosta, talosta, pellosta, ajan nopeasta kulusta, työmiehen kunniasta ja laiskurin mielettömyyksistä. Ja näin hän tuli vanhaksi harmaapääksi, kun hänen laulunsa vielä elivät nuorina kansan huulilla. Helmikuussa vuonna 1871 hän vaipui kuolemaan uneen, 88 vuoden vanhana.
86. Hämäläiset.
Mitä lauhkeata, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa ehkä on havaittavissa, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata, hiljaista ja karkeata on kansassamme, se on etenkin hämäläisiltä perittyä. Varsin kummallista on, että Jumala on asettanut nämä kaksi erilaista heimoa niin lähelle toisiaan, jotta toinen täydentäisi toisen vajavuuden. Ja jos Jumala ei olisi asettanut vilkkaita ja huikentelevaisia karjalaisia itään Venäjätä vastaan, samalla kuin hän asetti hitaat ja jäykät hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin olisi totisesti nykyään moni seikka maassamme toisin.