Hämäläinen on rotevampi, kankeampi ja hartevampi, kestävämpi, jurompi ja jäykempi kuin hänen veljensä karjalainen. Hänellä on suorempi, usein ruskea, joskus pellavankarvainen tukka; silmät ovat pienet ja harmaat tai vaaleansiniset; kasvot leveämmät, iho harmaampi, katsanto tylympi. Hämäläinen on myöskin harvapuheisempi ja vakaamielisempi, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta. Hän ottaa hyvän ja pahan päivän vastaan samalla järkähtämättömällä tyyneydellä.
Hämäläinen on siis se varsinainen kivenvääntäjä, joka on leimansa painanut kansansa enemmistöön. Kestävämpää miestä et tapaa, jos hän on ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä. Vaikka hän väliin pidoissa mielellään elää herroiksi tai sunnuntaisin komeilee kiiltävissä kääseissään, on hän muulloin vaatimattomin kaikista kansalaisistaan. Kun hän kesäaikana karkea mekko yllä on ulkotyössä, tyytyy hän puolikypsään talkkunaan, keitettyihin ohra- ja kaurajauhoihin, joita hän tuohisessa sekoittaa piimään. Hämäläiset asuvat joskus yhdessä suurissa kylissä, aina niistä ajoista asti, jolloin heidän täytyi puolustautua vihollisten hyökkäyksiä vastaan, ja niin tarkan huolen pitää hämäläinen pellostaan, että panee tunkion niin likelle kartanoa kuin mahdollista. Hän pitää hyödyn ja kauneuden aivan samana, ja vaikka laulu ja iloinen viulunsoitto ei ole hänelle vastenmielistä, ei luonto ole kuitenkaan aikonut häntä laulajaksi eikä viuluniekaksi. Samoin hän pitää myös saduista ja sananlaskuista, joita muut kertovat, mutta itse hän on unohtanut melkein kaikki, mitä hänen esi-isänsä ovat kertoneet. Hän itse on vanhan sadun kaltainen: sellainen kuin hän nyt on, hän on ollut monta sataa vuotta.
Täytyy kuitenkin lisätä, että tätä puhdasta vanhaa hämäläisluonnetta on enää löydettävissä ainoastaan muutamissa Hämeen sisä- ja pohjoisosissa. Lännempänä ja etelämpänä on hämäläiskansa tullut vilkkaammaksi ja toimeliaammaksi sekä uuden ajan ja naapuriensa vaikutuksille alttiimmaksi. Etelä-Hämeessä, Uudenmaan pohjoisosassa ja Satakunnan sisäseuduissa on kantaheimosta vielä hiukan jälkiä; mutta Varsinais-Suomessa, länsirannikolla ja Etelä-Pohjanmaalla hämäläinen on niin toiseksi muuttunut, ettei ole paljon muuta jäljellä hänen alkuperästään kuin ne yleiset piirteet, jotka hän on kansaansa painanut.
87. Karhunampuja Martti Kitunen.
Suomalaiset ovat aina pitäneet väkevien petojen tappamista urotyönä. Senvuoksi he ovatkin pitäneet karhua suuressa kunniassa kuten arvokasta vastustajaa ainakin, ja kun karhu kaadetaan, on metsästäjillä tapana viettää suurella komeudella sen peijaisia. Kaadetulle karhulle annetaan vanhoissa runoissa mitä hellimmät lempinimet: metsänkulta ja -hopea, metsänomena, metsän kaunis mesikämmen. Ja pidoissa metsästäjät ylistävät sen syntyä, sen urotöitä ja sen kunniakasta kuolemaa.
Kitusen tilalla Virroilla, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli rotevaa ja voimakasta, jonka vuoksi he kävivät isän kanssa työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omissa valloissaan, kulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä, joita toiset mielellään söivät. Tästä Martti tottui sukkelaksi, tarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi. Eräänä aamuna myöhään syksyllä hän, kuusitoistavuotiaana, kohtasi yht'äkkiä metsäpolulla ison karhun. Talviuninen otso, joka ei ollenkaan kunnioittavasti kohdellut hintelää poikaa, tuli möristen kahdella jalalla häntä vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: "Pois tieltä, ketale!" Tämä Marttia suututti. Hän tähtäsi tarkalla luodikollaan, pamaus kuului ja — karhu hyppäsi sydän läpiammuttuna hirmuisesti karjahtaen ainakin pari metriä korkealle ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan. Nyt vasta Martti pelästyi ja kiipesi puuhun; mutta karhu makasi paikoillaan, ja hengästyksissään poika juoksi taloon tapausta ilmoittamaan. Siellä ei kukaan ollut alussa uskoa häntä; kuitenkin hän sai isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla vedettiin nyt raskas otus metsästä kotiin, ja siitä päivästä lähtien nimitettiin pientä Marttia "urhoolliseksi pojaksi".
Martti Kitusesta rupesi pian maine kertomaan, että hän oli kotiseutunsa paras ampuja ja paras pyssyseppä. Hänen seikkailunsa täyttäisivät kokonaisen kirjan. Kerran hän hiihti metsoja ampumaan Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja. Oli maaliskuu kulumassa. Martti otti mukaansa kaksi kumppania, ja eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi takaisin ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen niin tarpeetonta vaivaa. Vähän aikaa senjälkeen tulivat nämä kolme pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika kontiota vallan mukavasti siinä loikomassa. Heti pidettiin sotaneuvottelua: kukin otti karhun osalleen. Martti ampui ensimmäisen, ja lisäksi seitsemän pentua, kumppanit kaatoivat toiset, ja seuraavana päivänä raastettiin kymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nyt ei ukko enää nauranut: hän uskoi nyt lujasti, että Martti Kitunen oli tietäjä.
Karhun oli usein tapana käydä talonpoikain kaskihalmeissa ahmimassa parhaillaan kypsyvää ruista. Martti oli kärkäs näkemään, miten tämä tapahtui, ja kiipesi eräänä kesäiltana kasken laidassa kasvavaan petäjään. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti kaikki lähipaikat, mutta kun ei löytänyt epäiltäviä jälkiä, astui keskelle ruishalmetta. Martti kapusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jäljestä ja laukaisi pari luotia sen selkään. Ärjyen hypähti karhu ilmaan. Martti heittäytyi maahan pitkäkseen, ja mesikämmen juoksi hänen ylitsensä pysähtymättä. Seuraavana päivänä se löydettiin pahasti haavoitettuna metsästä ja joutui ampujan saaliiksi.
Martti Kitusella oli tapana ampua karhuja myöskin lavalta. Sellainen rakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, missä karhu on kaatanut lehmän, sillä mesikämmen tulee tavallisesti kolmantena yönä takaisin syömään paistiaan useammassa ruokaverossa. Silloin asettuu kaksi pyssymiestä lavalle vartioimaan ja kolmas kävelee poispäin tervatut kengät jalassa. Sillä karhu on niin viisas, että se epäilee kaikkia paikalle vieviä jälkiä, mutta kun se näkee toisten jälkien johtavan paikalta pois, luulee se olevansa turvassa. Ja silloin se piankin saa luoteja turkkiinsa. Muutoin se kantaa tappamansa lehmän suohon, kaivaa kuopan ja kätkee paistinsa sammalten alle seuraavaksi kerraksi.
Sota karhuja vastaan oli usein hyvin vaarallista, ja kolme kertaa Kitunen haavoittui pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu hänet kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, kunnes Kitunen sai veitsen laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla hän kiipesi puuhun, mutta karhu veti häntä koivista ja pureskeli hänen jalkojansa. Silloin Kitunen putosi suoraan karhun selkään, tarttui sen turkkiin ja kiljaisi: "Hei, eteenpäin!" Tästä karhu säikähti niin, että laukkasi ratsastajinensa metsään, mutta Kitunen hyppäsi maahan, ja muutaman tunnin kuluttua ampuivat veljet karhun. Kolmannella kerralla Kitusen pyssy ei lauennut, kun karhu hyökkäsi pesästään. Kitunen löi sitä pyssynperällä korvalle, mutta kun tästä ei ollut apua, pisti hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun. Karhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi samassa ja toiset pyytäjät ampuivat sen.