Väinämöinen otti koivun ja teki siitä kanteleen. Kun kevätkäki tammessa tanhualla kukahti, kumpusi kultaa sen suusta kultaiselle kunnaalle, ja siitä saatiin naulat kanteleeseen. Aholla istui neitonen nuori, sulhoansa odotellen. Ei se impi itkenynnä eikä varsin iloinnutkaan; ilman lauloi itseksensä kauniin kesäillan kuluksi. "Anna, impi, hiuksiasi!" sanoi Väinämöinen. Ja impi antoi hienoja hiuksiansa viisi kuusi hasta: siit' on kielet kanteleessa.
Väinämöinen istui hopeaiselle mäelle ja lauloi; kantele oli poikkipuolin polvella ja hänen sormensa hyppelivät kielillä. Siinä soitti Väinämöinen, ja koko luonto riemahti ilosta. Vuoret loukkui, paaet paukkui, petäjät piti iloa ja kannot hyppi kankahalla. Soitto kuului kauas, eikä ollut sitä otusta, joka ei kuulemaan tullut. Kaikki metsän eläimet, kaikki ilman linnut, veden kalaset kaikenlaiset ja matosetkin maanalaiset tulivat kuuntelemaan tuota soittoa suloista. Itse karhukin samosi petäjäisestä pesästään ja kavahti kuuseen paremmin kuullakseen. Kokko heitti pentunsa pesään, kun kuuli sorean Suomen soiton. Allit tulivat syviltä aalloilta ja joutsenet sulilta soilta, ja tuhansittain pieniä peipposia, sirkkuja ja leivoja istui haastellen laulajan hartioilla. Tapiolan ukko ja kaikki Tapion kansa kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. Mielikki siroikse sinisukkaan, punapaulaan. Ilman impyet ihanat istuivat kuuntelemassa, mikä taivaan kaarella, mikä pienen pilven rusoreunalla. Kuutar korea impi ja Päivätär neiti kutoivat paraikaa kultakangasta, ja kun soiton äänen kuulivat, suistui heiltä sukkula kädestä, kultarihmat katkesivat ja hopeaniidet helkähtivät. Veden ukko ruohoparta luikahaikse lumpehelle, ja Vellamo nousi vesikarille ruoistoon. Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat pitkiä hiuksiansa ja pudottivat ihastuksissaan harjansa veteen.
Yhtä ihmeellisesti vaikutti kanteleensoitto ihmistenkin sydämiin. Kun se soi tuvassa, niin katto kajahteli, lattiat ja akkunat iloitsivat, kiuas liikkui ja patsas pajahti. Eikä ollut niin uljasta urosta, ei miestä eikä vaimoa, ei vanhaa eikä nuorta, joka ei ilosta itkenyt, kanteleen kaunista soittoa kuunnellessaan. Miehet olivat kaikki lakit kädessä, eukot käsi poskella, pojat maassa polvillansa, tyttäret vesissä silmin, ja pienet tytöt jättivät leikkinsä kesken. Ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, ole tuota ennen kuultu, noin suloista soitantoa. Väinämöisen omista silmistä vierivät vesipisarat kuuden kultavyön kautta mereen. Korppi yritti niitä poimimaan, mutta ei saanut. Tuli sotka ja poimi ne ja toi kalliit kyyneleet Väinämöiselle; ja katso, ne olivat toisiksi muuttuneet, helmiksi heristyneet, simpukoiksi siintyneet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.
111. Sota valosta.
(Kalevalan 47:nnessä ja 49:nnessä runossa.)
Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi. Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille, kuu tuvastahan tulevi, päätyi päivä linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavotti; ne kohta kotihin saattoi pimeähän Pohjolahan, kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vnorehen teräksisehen itse tuossa noin saneli: "Ällös täältä ilman pääskö, nousko, kuu, kumottamahan, kun en käyne päästämähän, itse tulle noutamahan!" Kun oli kuun kulettanunna sekä päivän saattanunna Pohjolan kivimäkehen jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta; sai tuvat tulettomaksi, Pirtit valkeattomaksi. Jo oli yö alinomainen, Pitkä pilkkosen pimeä, oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala outo ilman lintusille, ikävä imehnoisille, kun ei konsa päivyt paista, eikä kuuhuet kumota. Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, milloin aamu alkanevi milloin yö yrittänevi nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Nuoret neuvoa pitävät ikäpuolet arvelevat, päätyvät sepon pajahan, sanovat sanalla tuolla: "Nouse, seppo, seinän alta, takoja, kiven takoa takomahan uutta kuuta, uutta auringon keheä." Nousi seppo seinän alta takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä; kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati. Seppo kuuhuen kuvasi, takoi päivän valmihiksi, noita nosteli halulla, kaunihisti kannatteli; kuun on kuusen latvasehen, päivän pitkän männyn päähän, hiki vieri viejän päästä, kaste kantajan otsasta työssä tuiki työlähässä, nostannassa vaikeassa. Saipa kuun kohotetuksi, auringon asetetuksi, eipä kuu kumotakana, eikä päivyt paistakana. Itse vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, leikkasi lepästä lastut, laittoi lastut laaullensa, kävi arvat kääntämähän, sormin arvat suortamahan. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella. "Kysyn Luojalta lupoa: sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa, minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi?" Toi arpa toet sanomat, sanoi päivän saaneheksi Pohjolan kivimäkehen. Vaka vanha Väinämöinen jopa läksi jotta joutui pimeähän Pohjolahan. Astui päivän, astui toisen, päivänäpä kolmantena jo näkyvi Pohjan portti, kivikummut kuumottavi. Ensin huuti huikahutti tuolla Pohjolan joella: "Tuokatte venettä tänne!" Niin sanovi Pohjan poika: "Ei täältä venehet joua, tule sormin soutimina." Siinä vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: "Sep' ei miesi lienekänä, ku on tieltä myösteleikse." Meni haukina merehen, pian uipi salmen poikki, astui jalan, astui toisen, Pohjan rannalle rapasi. Niin sanovi Pohjan poiat: "Käypä Pohjolan pihalle, tules Pohjolan tupahan!" Meni Pohjolan tupahan. Siellä miehet mettä juovat, simoa sirettelevät, miehet kaikki miekka vyöllä, urohot sota-aseissa pään varalle Väinämöisen, surmaksi Suvantolaisen. Nuo kysyvät tullehelta: "Ku sanoma kurjan miehen?" "Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet: minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?" Pohjan poikaset sanovi: "Tuonne teiltä päivä päätyi kirjarintahan kivehen, sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä." Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kun ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille." Veti miekan, riisti rauan, tempasi tupesta tuiman, jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä välähyi, hepo seisovi selällä, kasi naukui naulan tiessä. Mentihin ulos pihalle, tasarinnan tanterelle. Siitä vanha Väinämöinen löip' on kerran leimahutti, listi kuin naurihin napoja, lippasi kuin liinan päitä, päitä Pohjan poikasien. Siitä vanha Väinämöinen kävi kuuta katsomahan, päiveä kerittämähän kirjarinnasta kivestä. Astui tietä pikkuruisen, niin näki vihannan saaren, saarell' on komea koivu, koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen, yheksin ovia eessä, saoin salpoja ovilla. Keksi piirtämän kivessä, valeviivan kalliossa; veti miekkansa tupesta, kirjoitti kivehen kirjan miekalla tuliterällä: katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi pakahtui. Vaka vanha Väinämöinen katsovi kiven rakohon: siellä kyyt olutta juovat, maot vierrettä vetävät. Leikkasip' on pään maolta, katkoi kaulan käärmeheltä, kourin koitteli ovia, salpoja sanan väellä; ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli. Silloin vanha Väinämöinen kohta lähtevi kotia alla päin, pahoilla mielin. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Miks' et ottanut minua kanssasi karehtijaksi, oisi lukot luikahtanna, takasalvat taittununna." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei salvat sanoilla taitu, lukot loihulla murene." Meni sepponsa pajahan, sanan virkkoi, noin nimesi; "Ohoh, seppo Ilmarinen, taos kuokka kolmihaara, tao tuuria tusina, avaimia aika kimppu, jolla kuun kivestä päästän, päivän päästän kalliosta!" Se on seppo Ilmarinen takoi miekan tarpehia, takoi tuuria tusinan, avaimia aika kimpun. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka, harvahammas, siitti siivet sulkinensa, levahutti lentämähän poikki Pohjolan merestä sepon Ilmarin pajalle. Aukoi seppo ikkunansa, katsoi, kuin tulisi tuuli: ei ollut tulento tuulen, oli harmoa havukka. "Mit' olet otus hakeva, istut alla ikkunani?" Lintu kielelle paneikse: "Mitä seppo siitä laait, kuta, rautio, rakennat?" "Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle, jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen." Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka, harvahammas, jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan, heti loihe lentämähän, pääsi poies Pohjolahan, laski kuun kivestä irti, päästi päivän kalliosta; itse muuksi muutaltihe, kyhäisihe kyyhkyseksi, lenteä lekuttelevi sepon Ilmarin pajahan, virkkoi kyyhky kynnykseltä: "Jopa kuu kivestä nousi, päivä pääsi kalliosta." Se on seppo Ilmarinen astuvi pajan ovelle, katsoi tarkkaan taivahalle, katsoi kuun kumottavaksi, näki päivän paistavaksi. Meni luokse Väinämöisen: "Ohoh, vanha Väinämöinen, käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän!" Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pihalle, varsin päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, taivon aurinko tavannut. Silloin vanha Väinämöinen sai itse sanelemahan: "Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä! Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis kalliosta, nousit kullaisna käkenä, hopeisna kyyhkyläisnä elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille. Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä! Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyyntö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän! Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!"
112. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.
(Kalevalan 50:nnessä runossa.)
Kalevala loppuu eriskummaisella ja älykkäällä kertomuksella siitä, kuinka Väinämöisen täytyi heittää valtansa vastasyntyneelle Jeesus-lapselle. Tämä runo on sepitetty kristityn ajan alussa, jolloin pakanuuden muistot vielä elivät tuoreessa muistissa. Liikuttavaa on nähdä, kuinka kansa ikäänkuin uhraa lemmityimmän uroonsa Herralle Jeesukselle Kristukselle, jonka edessä parhain, viisainkin ihminen on ainoastaan syntinen ja hullu. Jeesus, kertoo tämä suomalainen satu, syntyi köyhänä ja ylenkatsottuna Ruotuksen [kuningas Herodeksen] tallissa, ja hänen äitinsä Marjatta [neitsyt Maria] piilotteli kultaista omenatansa pahansuovilta ihmisiltä. Eräänä päivänä poika istui äitinsä sylissä, ja tämän hapsiansa harjatessa poika yht'äkkiä katosi hänen polviltansa. Säikähtyneenä ja levotonna äiti meni etsimään lastansa ja etsi mahdottomimmistakin paikoista: jauhavan myllynkiven alta, juoksevan jalaksen alta, seulottavan seulan alta, kannettavan korvon alta, mäiltä, männiköiltä, kanervikoilta ja katajan juurten alta. Hän kysyi tähdeltä, kysyi kuulta, ja ne vastasivat: "Jos tietäisimme, missä hän on, emme sitä sinulle sanoisi, sillä hän on meidät luonut." Viimein hän tapasi auringon, kumarteli ja kysyi:
"Oi, päivyt, Jumalan luoma,
etkö tieä poiuttani?"