— "Kyllä tieän poikuesi", sanoi aurinko. "Hän se on minutkin luonut, ja nyt hän on suossa suonivyöstä."
Marjatta löysi poikansa suosta. Tämä kasvoi kauniiksi lapseksi, mutta kukaan ei tiennyt hänen nimeänsä. Äiti sanoi häntä kukkaseksensa ja kultaomenaksensa; vieraat sanoivat häntä pilkalla vennon joutioksi. Tarvittiinpa nyt kastajata tälle köyhälle lapselle, ja Marjatta pyysi tähän toimeen Virokannas-nimistä ukkoa. Tämä vastasi: "En minä kasta sellaista riivattua ja katalaa, ennenkuin on tutkittu, onko siitä elämään." — Sillä pakanuuden ajalla oli sellainen julma tapa, että heikot tai köyhät lapset, jotka nähtiin eloon kelvottomiksi, vietiin erämaahan kuolemaan.
Kukapa nyt tutkijaksi ja tuomariksi? Viisaimman tehtävä se oli. Kutsuttiin siis Väinämöistä, hän tuli tutkimaan lasta ja tuomitsi, että koska poika oli suolta saatu, vietäköön se suolle takaisin, ja puulla päähän lyötäköön.
Silloin kaksiviikkoinen lapsi alkoi puhua ja lausui:
"Ohoh, sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen, kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia. Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana itseäsi suolle viety, eikä puulla päähän lyöty, kun sa miesnä nuorempana lainasit emosi lapsen oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi. Ei sinua silloinkana, eip' on vielä suolle viety, kun sä miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien."
Tästä hämmästyneenä Virokannas heti kastoi lapsen Karjalan kuninkaaksi. Mutta Väinämöinen suuttui ja häpesi. Hän ei voinut elää siinä maassa, missä pieni lapsi oli tehnyt hänen viisautensa hulluudeksi. Hän meni merenrantaan, lauloi vaskisen aluksen ja laski sillä selvälle meren selälle. Istuen purtensa perässä hän lauloi nämä sanat jäähyväisiksi Suomelle:
"Annappas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan, uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa."
Ja siitä vanha Väinämöinen laskea karehteli yläisihin maaemoihin, alaisihin taivosihin, jättäen jälelle kanteleensa,
soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.