Täällä on pitkä katu, jonka toinen, pohjoiseen antautuva varsi on täynnä maalarien atelieerejä. He elävät vaatimattomammin kuin monet yksinkertaisesti asuvat ylioppilaat Helsingissä. Toisella puolella katua asuu Löfgren, joka on antautunut "Heiligenmalerei" alalle ja tarvitsee, suomalaisen hitaudella, vuoden miettiäkseen yhtä ainoata taulua, mutta silloinpa se ilmautuukin kankaalle pehmeänä ja loistavana. Rohkeampi ja tuotteliaampi — atelieeri pihalle päin, asuinhuone puistikkoon antautuen, vihreyden ympäröimänä, toivon kultanummet silmäinsä edessä ja kotimaan muistot sisimmässään — on Werner Holmberg, josta Düsseldorfissa sanotaan että harvat nuoret maalarit kykenevät yhtä reippaasti ja sattuvasti kuin hän kiinnittämään kankaalle luonnon salaisuuksia: pilvistä taivasta, vihreitä metsiä, vaihtelevia maisemia ja noita ihmeellisiä valoja ja varjoja, jotka ovat Düsseldorfin koululle ominaisia. Hän on nyt maalannut saksalaisia maisemia hyvällä menekillä kahden-, kolmen- ja neljänsadan taalerin maksusta; häntä odottaa nyt vain Suomen luonto, saksalaisesta niin suuresti eroavine pohjoismaisine sävyineen, ja tästä syystä sekä myöskin omaisiaan tavatakseen saatamme piakkoin odottaa hänen pistäytyvän isänmaassaan, mutta tokko hän sinne jääpi, on sangen epäiltävää, tuskin toivottavaa. Kesällä hän teki matkan Sveitsiin.
Useat norjalaiset ja ruotsalaiset, etupäässä Wickenberg, myöskin jokunen suomalainen, kuten Steven Steinheil ja Wright-veljekset, ovat menestyksellä koettaneet kuvata pohjoista talvimaisemaa. Mutta sen omituisimmat ja komeimmat ilmiöt eivät vielä, ihmeellistä kyllä, ole maalarin sivellintä innostaneet. Missä löydämme koko luomakunnassa sen vertaista kuin meidän tiheät, korkearunkoiset havumetsämme kirkkaassa kuuvalossa, jolloin Kalevalan kuu riippuu hopeanhohtoisena tumman kuusen oksilla? Sano minulle onko mitään somempaa kuin kuurainen maisema, jossa hienoista neulasista ja lehdistä punoutunut hohtavanvalkoinen vaippa pukee puut ja kaiken muun mitä hienoimpiin pumpulivaatteisiin? Tai näytä minulle komeampi näky kuin keskitalven auringonnousu, kun savu kohoaa kaupungin tuhansista savupiipuista kohtisuorasti kirkasta huurteista aamutaivasta kohti värjäytyen sen hohteessa hehkuvan punervaksi? Tämä ja paljo muutakin on vielä kuvaamatta, ja sen pitäisi riittää aivan uuden maisemamaalaus-suunnan pohjaksi. Pohjoismaisella kesämaisemalla on tosin oma viehätyksensä, mutta etelään verrattuna sen taivas on liian väritön, sen vihreys liian kelmeä tai liian tumma. Talvi yksin on meidän jakamaton, verraton omaisuutemme siveltimen aiheita valitessamme; siltä alalta kerran sukeutuvat ne taulut, jotka maailmaa hämmästyttävät.
16. Köln ja sen tuomiokirkko.
Reininmaitten asukkaat ovat kauniimpia kaikista saksalaisista; joka toinen lapsi on kuvankaunis, mutta vanhempina käyvät piirteet useimmiten liian karkeiksi. Vaikka he sukkeluuden maineessa ovat paljoa jälempänä berliniläisiä, ovat he näitä etevämmät terveeseen järkeen ja käytännölliseen ymmärrykseen nähden, läheten siinä suhteessa enemmän kuin muut maalaisensa ranskalaisia, joiden kanssa heillä on jonkinlaista naapuruutta ulkoisessa olemuksessaan ja sisäisissä taipumuksissaankin. Ei missään ole niin, kuin reininmaissa, naurettu suurääniselle ranskalaisvihalle ja Beckerin Rein-laululle:
Sie sollen ihn nicht haben,
den freien deutschen Rhein,
ja pökköpreussiläisyyttä, mikä kuitenkin pitäisi olla lojaalista, vain ani harva täällä ihailee. Erinomaisten kinkkujen savustamistaidossa, perinpohjaisten päivällisten syömisessä pystyy reiniläinen kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä; tähän voidaan vielä lisätä että hänen maassaan kaikki on hieman karkeatekoista, aina jättiläiskokoisiin paksujalkaisiin hevosiin saakka, jotka vetävät semmoisia kuormia, että saisimme niiden eteen valjastaa hyvinkin kolme suomalaista hevoskääpiötä. Johtuneeko se siitä suuresta sampanjamäärästä, mikä vielä virtailee entisessä Westfalin kuningaskunnassa, vai verten sekotuksesta niinä aikoina, jolloin "suuri kansa" oleskeli näillä seuduin, varmaa vaan on että reininmailla puhaltaa reippaampi ja vapaampi henki kuin suurimmassa osassa muuta Saksaa.
"Ei yhdelläkään Saksan kaupungeista" — sanoo Snellman matkamuistelmissaan — "ole tuota salaperäistä viehätystä kuin Kölnillä. Ollen yhtä vanha kuin kristinusko, on kaupungin muurien sisällä aikoinaan oleskellut Trajanus. Siellä on vielä muistomerkkejä Konstantinus suuren ajoilta, ja Julianus rakennutti uudelleen sen hävitetyt linnotukset." — Aivan niin. Voimme sanoa että näistä harmaantuneista roomalaismuistomerkeistä, näistä mahtavista kaariholvista ja kapeista kaduista korkeine, muinaisaikaisine rakennuksineen katselee seitsemäntoista vuosisataa nykyajan katoovaista muurahaiskekoa. Kaupungissa on tätä nykyä toistasataatuhatta asukasta. Mutta se, mikä meitä eniten miellyttää, on vanhasaksalaisuus, oikea kunnianarvoisa muinaisaikainen saksalaisuus. Nykyinen sukupolvi on erilainen, mutta kuitenkin havaitsemme Kölnissä, että se on kasvanut vuosisatojen muistojen keskellä. Kansa on sekä iloista että vakavaa, miellyttävää ja kelvollista, puhtaasti katoolilaista, jonkun verran ahdasmielistä, sanovat nykyajan vapaa-ajattelijat; kenties, mutta sekin on kuitenkin parempi, kuin olla aivan uskonnotta. Vieras viihtyy mainiosti Kölnissä, vaikka Rein-virta on sen ainoa luonnonkauneus. Jos minä olisin saksalainen, pitäisin Kölniä Saksan oikeana pääkaupunkina, vaikkei sillä olekkaan kuningasta, ainoastaan kivinen jättiläiskuningas — korkea, majesteetillinen tuomiokirkkonsa. Vuonna 1248 laskettiin sen perustus; vuonna 1322 oli päästy niin pitkälle, että kuoria voitiin käyttää jumalanpalvelukseen; sitten sitä rakennettiin edelleen vuoteen 1498, ja kuitenkin oli kirkon laiva vasta puolivalmis, toista tornia alotettu, toista kohotettu kolmannekseen aijotusta viidensadan jalan korkeudesta. Uusi Baabelin sekotus esti tämän jättiläistyön lopettamista aina vuoteen 1841, jolloin muodostettiin komitea päättämään kirkonrakennusta alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja varoja koottiin kautta koko Saksan. Vuonna 1856 on ennätetty niin pitkälle, että lasketaan vielä tarvittavan ainoastaan kaksikymmentä vuotta työn loppuunsuorittamiseen. Laivassa on jo katto ja se on jumalanpalveluksia varten kaunistettu uusilla komeilla lasimaalauksilla, jotka ovat kuninkaiden Ludvig Baijerilaisen ja Fredrik Wilhelm IV:nnen lahjottamat. Toinen torni on saavuttanut miltei täyden korkeutensa huippuun saakka, toista on jälleen alotettu. Kun vaaleankeltainen hiekkakivi vanhetessaan harmaantuu, voi jo ensi silmäyksellä erottaa myöhemmin rakennetut osat vanhoista, ja nämä uudet ovat lisänneet rakennusta noin kolmanneksella. Miten verratonta rakennusainetta onkaan hiekkakivi, sitä kun voidaan helposti veistää kalliosta irrotettaessa, mutta kovenee aikaa myöten ijankaiken kestäväksi!
Tahdon säästää sinua, Betty hyvä, kaikilta huudahduksilta. Sen vain mainitsen, ettemme voi edes aavistaa tuon rakennuksen jättiläiskokoa, vaikka se seisoo siellä nelikerroksisten kivirakennusten keskellä kuin kallio pikkukivien joukossa, ennenkuin itse seisomme sen muurien sisässä. Silloin vasta hämmästymme, silloin tuo suunnaton ainejoukko painaisi meidät maahan, ellei sen holvit kaareutuisi niin ihmeellisen keveinä, niin nerokkaan sopusuhtaisina, että samalla tunnemme vapautuvamme, kohoavamme ja ylenevämme kaikessa pienuudessamme. Tästä kirkosta puhuen voimme käyttää Geijerin sanoja Kalmarin unioonista, että se "näytti ajatukselta". Tuossa goottilaisessa rakennustyylissä on varmasti syvä kristillinen ajatus; se painaa ylpeän, itsekkään ihmisen maan matona Jumalan kaikkivoiman eteen, mutta samalla se kohottaa hänen nöyrtyneen katseensa luottavasti korkeutta kohti. Sellaista on jumalallinen suuruus. Se pelottaa ja lohduttaa, nöyryyttää ja kohottaa. Se vaatii ennen kaikkea antautumista ja itsensäkieltämistä, mutta tällä pohjalla se omaa ja jakaa ihmisille sitä voimaa, joka maailman voittaa.
Tässä temppelissä kivet saarnaavat.
Snellman ei hyväksynyt Kölnin tuomiokirkon kuntoonlaittamista, koska hän ei hyväksynyt sitä katsantokantaa, "joka antaa menneisyydelle suuremman arvon, kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle". Lausunto saattaa olla paikallaan, jos menneisyys korotetaan epäjumalaksi — haamuksi, joka ei tunne nykyaikaa. Mutta jos menemme sen paraimpien, ylevimpien luomien ääreen, noutaaksemme niistä, ikäänkuin alkulähteestä, voimakkaampaa ja raittiimpaa eloa itse nykyisyydelle ja nykyisyydessä syntyneille yhtä oikeutetuille luomille, silloin en ymmärrä minkätähden pitäisimme Kölnin tuomiokirkon valmistamista vähäpätöisempänä kuin esim. Niebelungenliedin, Ossianin ja Kalevalan uudistamista. Arvelen että kirkon suhteen on kuitenkin aina pysyttävä kristillisen katsantokannan pohjalla. Ja tältä näkökannalta katsellen, jos nim. saksalaiset tahtoisivat valmistaa tuomiokirkkonsa vain omaksi kunniakseen, tulisi siitä Baabelin torni ja he kykenisivät kaikella innollaan luomaan ainoastaan suuren rauniokasan. Mutta jos he pysyttäytyvät etupäässä siinä kristillisessä ajatuksessa, että yhteisesti kunnioittavat Jumalaa tällä kivitemppelillä, silloin he päättävät vuosisatojen työn ja tuosta kirkosta tulee samalla koko kansakunnan arvokkain muistopatsas.