17. Rein.
Sen nimi on laajalti kuulu. Kuten Mississippiä, sanotaan Reiniäkin kansojen isäksi, ja se on, samoinkuin Ganges, pyhä virta, sillä pyhää on varmaankin se, jonka ympärille koko kansan rakkaus ja muistot keskittyvät aina lapsuuden ajoilta alkaen. Se syntyy sveitsiläisenä ja kuolee hollantilaisena, mutta sen elämä ja oikea olemus on saksalainen. Vapaana ja voimakkaana se vyöryy kallioiden, viinitarhojen ja aaltoilevien viljavainioiden keskitse; kaupunkeja ja linnoja kuvastuu sen päilyvään silmään, jalo köynnös somistaa sen otsaa, sadun loisto kultaa sen kutreja ja kansanrunous laulaa siitä ihanimmat laulunsa.
Meren rannikolta tuleva vieras ei ihastu Reiniin yhtä suuresti kuin ylämaan asukas. Mutta se on kyllin suuri ollakseen sankari Euroopan virtojen joukossa. Olen kiitänyt Oulun koskia alas, kamppaillut Vuoksen, Kokemäen ja Kymin kanssa, mutta ne ovat mahtavaan Reiniin verraten vain poikanulikoita. Niiden vaahdotessa nuoruuden ylimielisyydellä, kulkee Saksan jättiläinen vuolaana, mutta tasaisena miehekkäästi etäistä päämaaliaan kohti. Meidän virtamme ovat sinään kauniita, ne ovat nuoria jättiläisiä, jotka aina vaihtelevin asennoin haastavat maailmaa kaksintaisteluun, ja me unohdamme rannat itse virtaa katsellessamme. Reinin laita on aivan päinvastainen: se on sinänsä ainoastaan voimakas, mutta ei kaunis, ja sen hurmaavimpana viehätteenä ovat rantamat. Siksi se käy yksitoikkoiseksi heti kuin ympäristön somisteita puuttuu ja me unohdamme alati itse virran rantojen vuoksi.
Reinin rantamat ovat, samoinkuin Saksin Sveitsi, vailla kahta luonnonantia, joita pohjoismaalainen on tottunut vaatimaan suuremmoisiltakin eikä ainoastaan sieviltä maisemilta, nimittäin havumetsiä ja graniittia. Tuolta alinomaiselta, vaaleanpehmeältä vihreydeltä puuttuu niitä värivivahduksia, jotka tekevät meidän metsämme niin vaihteleviksi. Ja noita pehmeäkivisiä vuoria saatamme kyllä ihailla, mutta emme oikein kunnioittaa. Ne näyttävät, väsymättömän ajanhampaan kalvamina, rapautuvan ja uhkaavan murskaavalla häviöllä kaikkia niitä uljaita ihmiskäden mestaritöitä, jotka ovat uskaltaneet niille ainaisen perustuksensa laskea.
Mutta tämän sanottuani olenkin sanonut kaikki varjopuolet, mitä Rein-virrasta voi mieleeni johtua. Kaikki muu on vain sen toistamista, mitä Reinin kauneudesta ovat ennen sanoneet tuhannet muukalaiset Tacituksesta aina Bulweriin ja Victor Hugohon saakka, ja sanoneet paremmin kuin minä. "Rein", sanoo viimeksimainittu kirjailija, "on virta, jota koko maailma käy katselemassa, vaan jota ei kukaan tunne; jonka kyllä näemme lipuessamme hitaasti sen laineilla, mutta unohdamme nopeaan; jota jokainen katselee vain pinnalta, mutta ei kukaan tutki pohjaa myöten — virta jonka läpikuultavista laineista luemme Euroopan menneitä ja tulevia kohtaloita..."
Lukuunottamatta lausuntoa läpikuultavuudesta, jossa on koko lailla tinkimisen varaa, on asia niinkuin kirjottaja sanoo. Tämä virta ei ole ainoastaan taulu, se on historia. Mutta tuon viimeisen lausunnon ymmärsin vasta nähdessäni sen suunnattoman kaarisillan, jota paraikaa rakennetaan Reinin yli Kölnin kohdalla, missä virta, ellen väärin muista, on 1,400 kyynärän levyinen. Tämän sillan yli, jonka alitse laivat tulevat kulkemaan täysissä varusteissaan, raivaa vihdoinkin tiensä rautatie ja sen kera sivistyksen suuri yleinen veljestyminen Reinin portin läpitse, joka tähän saakka on muodostanut niin visun rajan Länsi-Euroopassa. Ja kun tuo raja kerran poistuu, silloin voimme aavistaa kuinka runoilija on kerran Reinin laineista lukenut koko meidän maanosaamme koskevan ennustuksen.
Rein-virran näin ensi kerran Kölnin luona. Sen vesi oli silloin korkeammalla kuin moneen vuoteen. Sen sameat laineet uhkasivat viedä mukanaan kaupungin ja Deutzin välillä olevan pitkän lauttasillan, ja kun höyrylaivat kulkivat sen läpi kolmasti päivässä, oli tarpeen kaksinkertainen miehistö kiertämään jälleen paikoilleen sillan avattua osaa. Kölnistä matkustin virtaa ylöspäin Mainziin. Se on työlästä, mutta välttämätöntä, sillä alaspäin on kulku niin tavattoman nopeata, että tuskin ennättää nyökäyttää päätään vanhoille kuuluisille rosvolinnoille. Höyrylaivoilla, niinhyvin kalliilla kuin hinnoiltaan kohtuullisilla, on se mainio keskinäinen sopimus, että saatamme nousta maalle kaikilla laitureilla ja viipyä siellä mielin määrin, jatkaaksemme taas matkaa samalla piletillä.
Oli muuan heinäkuun sunnuntaipäivä — laiva täynnä meneviä ja tulevia matkustajia — juhlapukuisia ihmisiä, varsinkin useita kauniita lapsia — ylioppilaita, laulajia, metsästäjiä kotkansulilla somistettuine lakkeineen, soittoa ja lippuja, väentungosta ja sormisuukkosia joka seisahduslaiturilla, torventoitauksia ja pyssynlaukauksia Lurlein kuuluisilta kaikumailta — johannisbergeriä, assmannshäuseriä ja kirsikoita laivalla, auringon valaistessa noita samaisia kukkuloita, joilla ne olivat kasvaneet, ja ritarilinnojen sortuneita torneja, Drachenfelsin kallioita ja sieviä valkeita kaupunkeja, jotka kapeine katuineen somistavat rantamien mäenrinteitä.
Astuen jalan Boppardin viinitarhojen välitse, virran auringonpuoleista rantaa kukkulalta kukkulalle, noitten puolikasvuisten köynnösten ympäröimänä, jotka kasvoivat suorissa riveissä kuin herneentaimet kotoisissa puutarhoissamme, näin Reinin luikertelevan kapeana hopeajuovana viheriäin vuorten lomitse, ja aurinko laski kukkulain taakse köynnösten pehmeään syliin ja sen viimeiset säteet kultasivat Liebensteinin kimaltelevaa tornia.