21. Brüsselinpitsit.
Huolimatta siitä hohtavasta siisteydestä, siitä miltei silmiä häikäisevästä valkoisuudesta, mikä on Brüsselille omituista — sillä tehtaiden savu ja työpajojen tomu mustaa etupäässä vain esikaupunkeja ja ympäristöjä — näemme piankin että olemme yhdessä Euroopan teollisuuden ahkerimpia työpajoja. Kaikki täällä on elämää, toimintaa ja kiirettä, mutta ilman hätiköimistä. Ne, joiden ei ole tarvis pysähtyä myymään tai ostamaan, kulkevat nopeasti jalan tai ajoneuvoissa, ikäänkuin aina ajattelisivat päämaalia. Päivän työtunneilla liikkuvat ainoastaan ne, joiden toimi vaatii liikkeelläoloa, mutta työpajojen kansaa näemme vain iltaisin ja sunnuntaisin, jolloin se muurahaisten tavoin rientää huvittelupaikkoihinsa. Sillä välin takoa kalkutellaan, kudotaan, kehrätään ja näperrellään minkä mitäkin, kaikin voimin ja iloisin mielin. Mitään niin nurinkurista, kuin eräitten meikäläisten työmiesten sunnuntaikiirettä ja sitä seuraavaa vapaamaanantaita, ei täällä tunneta. Kansa on liikkuvaa ja hilpeätä kuin ranskalaiset, olematta kuitenkaan heidän laillaan lapsellisen uteliaita ja taipuvaisia kadulla kuleksimiseen. Iloinen työ on Belgialle ominaista.
Myymälöiden runsaasta varastosta on mainittava varsinkin kolme belgialaisen teollisuuden merkillisintä tuotetta: 1) kaikenlaatuiset valinteokset, hienotakeet ja aseet, hienoudessa ja kelvollisuudessa täysin englantilaisten vertaisia; 2) mitä hienoimmat pellavateokset, joita huokeampia tai edes yhtä huokeita ei tapaa koko maailmassa, sekä vihdoin 3) pitsiteollisuus, joka varustaa Euroopan, jopa itse Ranskan, hienoimmilla tuotteilla, mitä sillä alalla voidaan aikaansaada. Johtuipa se sitte kilpailusta tai uutteruuden, taidokkuuden ja oivallisten ainesten onnellisesta yhdynnästä, lopputulos vain on että Belgian teollisuus pitää kunnianaan myydä tarvetavaroita huokeammalla kuin muut, mutta ylellisyystavarat ovat täällä kalliimpia kuin Ranskassa.
Kun ei ole vaikeata arvata, mikä näistä kolmesta teollisuudenhaarasta enin huvittaa nuorta kirjeitteni saajaa, tahdon mainita muutaman sanan pitseistä ja valitan vain, etten tehnyt aikanani yksityiskohtaisia muistiinpanoja, sillä ne seikat ovat mielestäni häipyneet.
Erään suomalaisen ystävällisellä avustuksella pääsin eräänä aamupäivänä, kahdentoista ja yhden välillä, muutamaan noista harvoista maailmankuuluista tehtaista, joissa valmistetaan hienoja brüsselinpitsejä (dentelles de Bruxelles), sillä koneilla valmistetaan kyllä paljo brüsselinpitsejä, mutta vain ani harvat omaavat salaisuuden tai oikeastaan kärsivällisyyden valmistaa niitä käsityönä. Kun on tutustunut noihin lukemattomiin koneisiin, joiden ihmeteltävä taidokkuus tekee miltei kammottavan vaikutuksen, ne kun kerran liikkeeseen jouduttuaan alentavat mestarinsa, ihmisen, miltei tahdottomaksi välikappaleeksi, tuntuu oikein hyvältä tavata yhdeksännentoista vuosisadan korvia huumaavassa melussa, höyryn ja koneiden keskellä vielä työtä, jonka suorittamisessa koneen täytyy tunnustaa olevansa hiljaista, kärsivällistä ja ahkeraa ihmiskättä ala-arvoisempi. Sillä kun kutomakoneet täällä ovat turhaan tyhjentäneet kaiken kekseliäisyytensä ja lopulta saaneet tyytyä huonomman ja halvemman tavaran valmistamiseen, on käsiteollisuudella vielä tänäpäivänä kunnia esiintyä kaikkein kalliimpien ja hienoimpien brüsselinpitsien valmistajana.
Odotin saavani nähdä yhden noita suurten tehtaitten avaroita saleja, joissa sadat työmiehet hiljaisina kuin varjot ahertavat kukin omaan erikoistyöhönsä kiintyneenä. Sen sijaan meidät vietiin kahteen pitkään, kapeaan ja matalaan huoneeseen, joissa noin kaksikymmentä naista, useimmat nuorehkoja, nypläsivät pitsejä. Kaikki näytti jokseenkin vaatimattomalta ja vanhanaikaiselta, ja minä luulen että tuskinpa vanhain raumalaistenkaan nyplääjäimme olisi tarvinnut paljon ujostella näitä ammattisisariaan. He istuivat aina parittain yhden pöydän ääressä, jokaisella oma nypläystyynynsä, mutta kukaan ei saanut työtä tehdessä puhua. Joku leikinlaskija olisi varmaankin sanonut että se oli tuo pitkä, ikävä vaitiolo, joka oli kalventanut nyplääjäraukkojen posket, sillä he näyttivät kaikki keuhkotautisilta ja vain harvojen sanottiin elävän yli viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden. Mutta paitsi vaikenemisen pakkoa, tuota niin julmaa kaikille Eevan tyttärille, kai myöskin alituinen paikallaanolo ja kumarainen asento kulutti heidän elämänlankaansa ennen aikojaan. Se työ ei ollut iloista.
En ole niin naurettava, että rupeisin kertomaan tämän teollisuuden yksityiskohdista, joiden tunteminen täytynee lukea yksinomaan kauniille sukupuolelle kuuluvaksi. Seurasin ensi silmukasta alkaen noita maltillisia käsiä, jotka hiljaa kuin hämähäkit verkkoansa kutoen sommittelivat hienon hienoja, harsomaisen läpikuultavia tekeleitään; seurasin aina viimeistelyyn saakka — enkä ymmärtänyt muuta kuin että se näytti jotenkin vaivaloiselta näpertelyltä. Mutta kun johtajatar kohta sen jälkeen näytti erästä nenäliinaa, joka ei ollut suurempi kuin meidän tavalliset, mutta niin hienon hieno, että varmaan tuntunee sitä käyttäessä kuin — suo anteeksi — puhdistaisi nenäänsä sumulla, ja kun hän mainitsi että tuo yksi ainoa nenäliina oli vaatinut vuoden työn ja arvioitiin kolmentuhannen frankin arvoiseksi — niin, silloin alkoi asia jonkun verran selvitä. Ja kun meille sitte saman rakennuksen ylemmässä kerroksessa olevassa myymälässä näytettiin monenmoisia pitsejä ja muita samanlaisia töitä, yhden frankin hintaisista aina kymmenentuhatta frankkia ja enemmänkin maksaviin antimakasseihin, harsoihin, kauluksiin y.m. sellaisiin — silloin ymmärsin minkätähden nämä työt, joista usein maksetaan satakertainen painonsa kultaa, milloin koristavat prinsessojen morsiushuntuja, milloin kuningattarien kätkyeitä, milloin keisarinnojen kruunauspukuja.
Tarkastelin kahta harsoa empien kummanko ostaisin; ne näyttivät minusta jotenkin samanarvoisilta, toinen vaan oli kuosiltaan hiukan kauniimpi.
— Onko hinnalla mitään erotusta, s'il vous plait? kysyin minä.
— Mais oui, monsieur, vastasi myyjä hymyillen; se (jota minä pidin kauniimpana) maksaa viisi frankkia, ja tuo (jota pidin vähän huonompana) maksaa viisisataa frankkia...