Merci, sanoin minä, kiitän ilmotuksesta; ymmärrän nyt, että tämä taiteen haara jää ainaisesti minulle käsittämättömäksi.
Ja niin jätin ostamatta harsot, jotka ehkä kumpikin olivat kuluttaneet yhden ihmiselämän.
22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat.
Ihminen, hyvä Bettyseni, on niin kummallinen olento, että hän ei elä ainoastaan leivästä. Jos hän, niinkuin Almqvist sanoo, on niellyt sydämen vatsaansa, niin hän lopultakin tuntee siitä jonkunlaista haittaa; ja vaikka hän lepuuttaisi sieluaan aistillisen nautinnon pehmeimmillä untuvilla, niin hän sielläkin näkee pahoja unia eikä löydä oikeata rauhaa. Sillä suuri, kuolematon henki työskentelee vielä liejuunkin vaipuneena; saastutettuna, poljettunakin se yhä säilyttää kapinallisen tunnon korkeammasta tarkotusperästään, usein liian heikon kahleitaan katkoakseen, mutta aina kyllin voimakkaan alennustilansa tunteakseen.
Urhoollista, jaloa ja älykästä kansaa, sellaista kuin Belgian kansa, ei edes vapauden ja rikkauden onni saata vaivuttaa niin syvään aineellisuuteen, että ihmisen korkeimmat päämäärät hukkuisivat katoovaisen onnen hyörinään. Siihen ei pystynyt lukemattomien teollisuuslaitosten korvia huumaava jyske; ei nuo yksinkertaisen arkipäivällisemme kuusitoista (sanoo kuusitoista) ruokalajia Hôtel de Flandressa; ei sametinlaheat matot, mukavat lepotuolit eikä se valikoitu upeus, joka oli tavattavissa kaikissa hyvinvoivissa asunnoissa; ei edes taiteen etevimmät luomat, ihana rakennustaide, kuvapatsaat, seinämaalaukset, taulukokoelmat, ei teaatterit eikä espanjalainen tanssijatar Christina Mendez, joka riemukulussaan Euroopan halki suuntasi tännekin askeleensa — ei mikään noista kaikista kyennyt himmentämään eikä tylsistyttämään hengen pyrkimyksiä ja niitä yleviä aatteita, joista kansa elää enemmän kuin leivästä.
Päivänvaloa kammoavia jesuiittoja, notkeaselkäisiä ja farisealais-nöyriä, vilisi täällä kaikkialla mustiin kauhtanoihinsa puettuina; mutta heitä vastaan taisteli voimakas puolue tehden heidät vaarattomiksi ajatuksenvapauden ja sananvapauden mahtavien aseiden avulla. Ranskankielinen, jälkipainoksina monistettu kirjallisuus uhkasi tukehuttaa kaiken kotimaisen tuotannon, mutta omien kirjallisten harrastusten yhdistys nousi sen vastapainoksi ja ojensi auttavan käden flamandilaiselle kansankirjallisuudelle, joka ahdistetussa asemassaan niin suuresti muistuttaa suomalaista kirjallisuutta. Edustajakamarien anarkistinen puolue ei kammonut yhdistyä perivihollisiinsa, ultramontaaneihin eli paavillisiin, heikontaakseen ja kukistaakseen nykyisen perustuslaillisen hallituksen, joka on laskenut Belgian onnen peruskivet; mutta kohta tiheni heitä vastustavien valistuneiden isänmaanystävien parvi, noiden, jotka pitivät lakeja vapauden suurimpana turvana ja taistelivat voitollisesti, kukistaen toiset sivistyksen, toiset isänmaanrakkauden aseilla. Näin kuuluu tämän kansan keskuudesta yhä uudistuvien ja usein tulistenkin otteluiden kalsketta ylevien päämaalien puolesta — mutta ne ottelut suoritetaan päivänvalossa, uskaliaasti ja rehellisesti kaikkein nähden, ja siksi on lopullisena palkintona valon voitto.
Kun tähän vielä lisäämme että, paitsi muita, Euroopan kansainvälinen tilastotieteilijäin kokous ja hyväntekeväisyyskongressi ovat kokoontuneet Brüsselissä, niin olemme oikeutetut sanomaan, että aikakauden useimmat ja suurimmat kysymykset, uskonnollinen, poliittinen ja kansallinen kysymys sekä kaikenlaatuiset yhteiskunnalliset kysymykset liikkuvat eloisina tuon pienen kansan keskuudessa — ja liikkuvat sillä suuremmoisella tyyneydellä, mikä on ominaista sivistyksen hillitsemälle taistelulle, joka on elämän ja edistyksen eikä kuoleman ja toimettomuuden tyyneyttä.
Tekee sentähden omituisen juhlallisen vaikutuksen nähdessämme noiden nykyajan kysymysten myrskyävien taisteluiden keskellä menneisyyden kivettyneen katseen tarkastavan päivän hyörinää. Belgian, niinkuin Suomenkin, omintakeinen historia on sangen vähäinen, tai on oikeastaan aina viimeaikoihin saakka ollut vain maakuntahistoriaa. Eri valtioiden ja kansallisuuksien kesken jaettuna on se, samoinkuin meidänkin maamme, vuosisatojen kuluessa ollut maakuntana eikä maana, kansojen osina, vaan ei kansana. Sen menneisyydestä ei sentähden kohoa montakaan kuuluisaa muistoa ja aikakirjoissa loistavaa nimeä. Mutta noita harvoja rakastetaan ja kunnioitetaan Belgiassa niin, kuin pitäisi tehdä kaikkialla, missä nykyisyys etsii menneisyydestä ydintä ja ravintoa.
Ken on se pronssinen ritari, joka istuu hevosen selässä Brüsselin paraimmalla torilla, olkapäässä ristinmerkki, voimakkaassa kädessä ojennettu miekka, yhtaikaa sekä hurskas että uljas, rauhallinen että uhkarohkea? Se ei ole kuningas, samallainen kuin kaikki muut, joiden pronssiset kuvat katsahtavat vihaisesti kukistettuihin kansoihin, mutta hän on kuitenkin kuningas, yhtä suuri kuin kuka muu hyvänsä, vaikkei ole hallinnut kuin hautaa, ja sen haudan läheisyydessä hän ei tahtonut kantaa kultaista kruunua, siellä missä hänen herransa ja mestarinsa kantoi orjantappuraista. Maailma ja historia ja pieninkin koulupoika kaukana Suomen saloilla tuntevat ja ihailevat vielä vuosisatoja myöhemmin hänen loistavaa nimeään: ensimäisen ristiretken sankaria, ritarikunnan kaunistusta, germaanilaisen keskiajan jalointa sankaria, pyhän haudan vallottajaa ja kuningasta, hurskasta taistelijaa Gottfrid Bouillonilaista! Tämän suuren, pronssin ja muiston ikuistuttaman sankarihaamun edessä kumartaa jokainen belgialainen päänsä sanoen: hän oli meikäläinen! Ei ainoakaan vilpin tai julmuuden pilkku tahraa hänen nimeään, kuten muiden maailman suurten; hän taisteli kuin Kustaa Aadolf, aikakautensa korkeimman ja ihanimman päämaalin edestä, uskon taistelua pyhän kunniaksi, ja näki sen voiton ennenkuin silmänsä ummistuivat viimeiseen uneen, ja se, eikä oma kiitoksensa, oli hänen elämänsä ylpeys. Senpä vuoksi ei mikään aika eikä vaihtelevat mielipiteet ole himmentäneet hänen kunniakkaita taisteluitaan, ja häneen nähden tunnustaa nykyinen polvi, niinkuin kaikki edellisetkin, todeksi runoilijan sanat, että
Wer für die Besten seiner Zeit gelebt,
der hat gelebt für alle Zeiten.