Ei kaukana Jerusalemin kuninkaan valtavasta kuvasta on Brüsselissä toisenlaatuinenkin muistopatsas, ja niin myöhäiseltä ajalta, että sen päälle roiskunut veri tuskin on ennättänyt kuivaa. Se on erään torin keskellä oleva krypta eli syvennys, noin kolme- tai neljäkymmentä askelta neliönsä, ja tämän syvennyksen keskikohdalta kohoaa kaatuneiden sankarien kuvia. Jos astumme alas kryptaan, niin ympäröi meitä kaikilla neljällä taholla haudat, kätkien niiden jäännökset, jotka kaatuivat Belgian itsenäisyystaistelussa vuonna 1830, ja nimikirjotukset ilmottavat että tämän muistomerkin on pystyttänyt kiitollinen isänmaa. Seiniin kiinnitetyt marmoritaulut mainitsevat kultakirjaimin kaikkien kuolleiden nimet, luvultaan noin 1,100, jos oikein muistan, ja muutamat taulut ovat vielä tyhjiä siltä varalta, että joku olisi unhottunut. Paitsi synnynnäisiä belgialaisia, tapasi siellä nimiä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista — mutta suomalaisia hain turhaan — ja useimpien ikä ja syntymäpaikkakin oli mainittu. "Cet homme là", sanoi oppaamme, osottaen muuatta nimeä, "c'était mon frère, hän oli veljeni!" Tämän pienen kehumisen hän oli luultavasti uudistanut tuhansille muukalaisille ennen meitä, mutta se teki meihinkin vaikutuksen ja merkitsi että hänelläkin oli kunnia lukea omaisekseen yksi niistä, jotka olivat kuolleet maansa puolesta. Vakuutan sinulle, Betty, ettei hän olisi ylpeämpi, jos voisi sanoa: veljeni oli valtion ruhtinas tai Belgian kuningas?

Tämän suuren haudan ympärillä oli pieni aitaus, avoin kaikille, mutta semmoisenaankin kylliksi sanoakseen meluavalle ihmisvilinälle: älä kosketa minuun, olen pyhä! Kaikkina taistelujen vuosipäivinä, ja usein välilläkin, seppelöidään nuo haudat kukkasilla. Niiden, jotka lepäävät mukavassa sohvassaan aherrettuaan päivänsä rahaa, valtaa ja tyhjää loistoa tavotellen ja säälien nauraessa runoilijain haaveiluille, niiden pitäisi jonakin päivänä käydä katsomassa näitä hautoja Brüsselin torilla, oppiakseen ymmärtämään noiden tunnettujen säkeiden merkityksen:

Niin suloista ei lähteen suihke,
mi kukkarantaa kostuttaa,
niin ihanaa ei päivän loiste,
kuin kuolo eestä synnyinmaan.

23. Ranskan aurinko.

Eräänä kauniina aamuna katosi veturin savupilvien taakse onnellisen Belgian kukkulat, Brüsselin torninhuiput, tehtaiden korkeat savupiiput ja kaivosten aina suitsuavat sulattouunit. Vielä viimeinen päännyökäys pienelle, jalolle, perustuslailliselle maalle ja huimaa vauhtia pyörivät vaunut, ikäänkuin nykyajan jyrkimmiltä rinteiltä alas, ehdottoman yksinvallan alueella.

Tuollaisille ensi käynneille lähtiessämme on meillä usein lapsellisia ennakkokäsityksiä. Niinpä minäkin odotin näkeväni Napoleonin varjon peittävän koko Ranskanmaata aina Belgian rajalle saakka ja vähän siitä ylikin — noiden kuuluisien saappaiden varjon, vielä kuuluisamman harmaan takin ja kaikkein kuuluisimman pienen hatun varjon — erään nimen varjon, tunnetun kynttilänsammuttajan yhteydessä, jolla Charivari aina muisti varustaa oivan kreivi Montalembertin. Harhaluuloja! Ranskan auringon alla eivät aaveet viihdy. Tosin upeili Napoleon III:n nimikirjotus keisarillisine kruunuineen kaupungin porteissa, raatihuoneissa, kasarmeissa, entisissä kuninkaallisissa linnoissa ja niin yhä alaspäin alamaisen hartauden portaita aina hoviparturien hajuvesipulloihin ja kamarimetsästäjien ainaisiin hiirenloukku-ilmotuksiin saakka. Tosin palvelee tätä vasta kohonnutta aurinkoa kuusisataa virkaeron uhka niskassaan työskentelevää virkamiestä, miljoona hetken etuja tavottelevia onnenonkijoita ja ehkä vielä joku miljoona rauhaa ylinnä kaiken rakastavia kansalaisia, innolla niin suurella, että kuulevat ruohonkin kasvavan — josta kaikesta ehkä saan myöhemmin tilaisuuden kertoa sinulle jotakin. Kuplia! Kaikki tuo on vain ohikiitäviä aaltoja aikojen vuolaassa virrassa, hetken katoavaa kimallusta, joka tahtoo elää ja loistaa, koska se hyvin tietää aikansa lyhyyden ja Ranskan aurinkojen äkkinäisen laskemisen. Mutta yhtä kaikki vyöryy virta eteenpäin, mahtavana juuri tuon vaihtelevaisuutensa kautta, ja huuhtoo tieltään kaiken, mikä ei ymmärrä sen pyörteisiin mukautua. Välttämättömiä sulkuja! Ranskassa on kullakin päivällä omat välttämättömyytensä. Se, mikä eilen oli välttämätöntä, on tänään tarpeetonta, ja sitä, mikä tänään on tarpeetonta, ei huomenna enää ole olemassakaan. Marche! Marche toujours! aina eteenpäin, sanoi enkeli vaeltavalle juutalaiselle.

Ymmärtääksemme paremmin toisiamme, tahdon mainita seuraavat Tocquevillen sanat hänen erinomaisesta teoksestaan "L'ancien régime", joka muutamin harvoin sanoin antaa mielestäni paraimman ja sattuvimman kuvan Ranskan kansasta:

"Tarkastellessani tätä kansaa semmoisenaan, huomaan että se itse on merkillisempi kuin yksikään sen historiallisista ilmiöistä. Onkohan milloinkaan maailmassa elänyt kansaa, joka on ollut niin täynnä vastakohtia ja tekojen äärimäisyyksiä, jota ovat johtaneet enemmän tunteet kuin periaatteet; joka niin suuressa määrässä ja kaikissa tilaisuuksissa on toiminut paljoa huonommin tai paljoa paremmin kuin mitä odotettiin, milloin syvälle ihmisyyden tavallisen mittakaavan alapuolelle painuen, milloin taas yhtä paljo sen yläpuolelle kohoten; niin perusvaistoilleen uskollista kansaa, että tunnemme sen kasvonpiirteet pari-, kolmetuhatta vuotta sitten piirretyistä muotokuvista, ja kuitenkin mieliteoiltaan ja taipumuksiltaan niin vaihtelevaa, että se lopulta itse ihmettelee tekojansa yhtä paljo kuin muut; kansaa, joka mitä innokkaimmin rakastaa kotiaan ja on, rauhaan jätettynä, mitä viattomin kotieläin; mutta toiselta puolen, kerran vastoin omaa tahtoaan kamaristaan ja tottumuksistaan karkotettuna, valmis ryntäämään maailman loppuun asti ja uskaltamaan kaikki; mielenlaadultaan hillitön ja kuitenkin helpommin alistuva ruhtinaan yksinvaltaan, jopa mielivaltaankin, kuin paraimpien kansalaistensa muodostamaan järjestyneesen, vapaaseen hallintoon; tänään kaiken järjestyksen vihaaja, huomenna tottelevaisempi ja nöyrempi kuin mikään muu kansa, osottaen mitä selvimpiä orjamaisuuden taipumuksia; helposti talutettava vaikka silkkirihmasta niin kauvan, kuin kaikki ovat myötäsukaa — talttumaton niin pian, kuin jossakin puhkeaa kapinan yritys; kansa, joka pettää alati sellaisia hallitsijoitaan, jotka sitä pelkäävät joko liian paljon tai liian vähän; ei milloinkaan niin vapaa että voisimme kääntää pois valvovan silmän; ei milloinkaan niin lannistettu, ettei se saattaisi jälleen iestään särkeä; monenmoisia taipumuksia omaava, mutta ainoastaan sodassa loistava; onnea, valtaa, menestystä, loistoa ja melua enemmän kuin todellista kunniaa rakastava; paljoa enemmän sankarillinen kuin hyveellinen; enemmän neroa kuin tervettä ihmisjärkeä omistava; taipuvaisempi suurenmoisia suunnitelmia laatimaan kuin suuria tekoja ajamaan perille; loistavin ja vaarallisin Euroopan kansoista ja enemmän kuin mikään muu kansa omiansa saamaan osakseen milloin ihailua, vihaa, myötätuntoa tai kammoa, vaan ei koskaan välinpitämättömyyttä..."

Nämät ovat ranskalaisen sanoja. Täytyy myöntää etteivät ne ole aivan sokeata kansansa turhamaisuuden mairittelua. Ne sisältävät uudemman ajan mitä loistavimman historian avaimen — historian niin täynnä syntiä ja rikoksia, että se on jättänyt miltei jokaiseen aikakirjan lehteen herjauksen jäljen tai varjon pilkun, mutta samalla niin täynnä suuruutta ja sankarillisuutta, että sen katkerimmatkin viholliset vaistomaisesti kumartuvat astuessaan riemukaaren alitse — tuon Arc de l'étoile:n, josta Victor Hugo lauloi 1823, jolloin napoleonismi vielä oli yhtä vastustettu kuin se nyt on yleisesti tunnustettu:

Léve-toi jusqu'aux cieux portique de victoire,
que le géant de notre gloire
puisse passer sans se courber!