Kysy niiltä, jotka kohtalo johti Pariisiin helmikuussa ja kesäkuussa vuosina 1830, 1832, 1848, joulukuussa 1851 ynnä muihin merkillisiin tilaisuuksiin — kysy heiltä niistä suurista taisteluista, joissa valtoja on kaatunut ja valtoja veressä syntynyt, jälleen kaatuakseen ja jälleen noustakseen kohtalon kiertokulussa. Niitä tapauksia, joita sain silminnäkijänä katsella, pidettiin niin mitättöminä että ansaitsivat tuskin paria riviä sanomalehtien palstoilla, mutta muukalaisessa ne herättivät mielenkiintoa noiden samojen hyökyaaltojen maininkeina, jotka olivat kukistaneet valtaistuimia ja hallitsijasukuja.
Kesäkuun 15 päivänä hämärän joutuessa alkoivat ne sadattuhannet, jotka vielä olivat Invaliidi-esplanaadeissa, virrata Seinen oikeanpuoliselle rannalle, päästäkseen Place de la Concordeen, josta paraiten voisi katsella suurta ilotulitusta. Sinne saapuakseen täytyi kulkea Invaliidisillan yli, ellei tahtonut tehdä pitkää, kenties mahdotonta mutkaa vasempaan Pont d'Iénan yli. Nytpä sattui, että kun kansanjoukot yhä tiheämmin parvin vyöryivät siltaa kohti, olikin tämä kahden linjaväkikomppanian sulkema — välttämätön varovaisuustoimenpide. Sillä kun Pont des Invalides samalla oli erittäin edullinen paikka ilotulitusta katsella, niin olisi ensiksi niin monta kuin mahdollista pysähtynyt sinne ja sulkenut tien; toiset olisivat rynnänneet eteenpäin ja yhteentörmäys olisi tuskin ollut vältettävissä. Niin oli edeltäpäin arvattu, ja minun täytyy toistaa että ranskalainen poliisi on kaikissa tuollaisissa tapauksissa erittäin viisas ja valpas.
Mitä tehdä? Valitsin osani ja kiipesin monien muiden muassa virran kiviaitaukselle, sain erinomaisen selkänojan äärimäistä siltapylvästä vasten ja näin sieltä ilotulituksen sivultapäin ja kansanjoukot niiden olkapäitten yli katsellen.
Tuollaisen edun saavuttivat ainoastaan aikaisimmin saapuneet. Koko muu joukko pakkautui rantakentälle aitauksen ja sillan viereen, ja kun uudet joukot, esteestä tietämättä, hellittämättä tunkeusivat eteenpäin, kävi ahdinko tuota pikaa aivan kauheaksi.
On täytynyt olla mukana tuollaisessa tilaisuudessa, ymmärtääkseen mitä merkitsee joutua moiseen hiirenloukkuun. Käsivarttamme, jonka olemme laskeneet alas, emme voi enää nostaa, kohotettua käsivartta emme laskea. Rinta rintaa vasten, selkä selkää vasten meidät likistetään lähinnä seisoviin, emme voi tehdä pienintäkään omavaraista liikettä, olemme miltei kykenemättömät hengittämään ja onneksemme samoin kykenemättömät kaatumaankin, sillä siinä tapauksessa olisimme kuoleman omat. Tuollaisessa tilassa, kun se on huippuunsa kehittynyt, ei ole mitään armahdusta, ei mitään kunnioitusta ikää tai sukupuolta kohtaan; jokaisella on tarpeeksi työtä hoitaessaan omia asioitaan, ja itsensäpuolustamisen vaisto, joka on kaiken inhimillisen itsekkyyden pohja, sulkee korvamme ja sydämemme muiden hädältä. Se, joka kerran on nähnyt tuon tapaista, ei enää ihmettele sitä säälimätöntä julmuutta, jota vahvimmat ja raaimmat osottavat teaatteritulipaloissa, kiivetessään kaatuneiden yli; huolimatta siitä, että heidän pelastuksensa ehkä riistää hengen kahdeltakymmeneltä heikommalta.
Niin pitkälle eivät asiat tosin täällä ennättäneet, ehkä sentään pikemmin onnellisen sattuman kuin viranomaisten ansiosta. Vaikeinta oli nähdä tungokseen joutuneita naisia ja pikkulapsia. Onneksi heitä suojeli se ritarillisuus, jota halvinkin ranskalainen osottaa. Ennenkuin ahdinko vielä kävi liian suureksi, sijotettiin heikoimmat ja avuttomimmat aitaukselle, josta poikain ja myyjätärten täytyi kiroillen poistua. Pieniä lapsia nostettiin työmiesten olkapäille, josta he samalla hyvin näkivät ilotulituksen. Kansanjoukko, jota siten ylinnä koristivat kirjaviin puseroihin ja hattuihin puetut lapset, oli kuin kukilla somistettu tiheä, tumma pensaikko.
Kohta alussa ilmeni tyytymättömyyttä sen johdosta, että kulku oli ehkäisty, ja tyytymättömyys kasvoi yhä, kun etumaiset vastoin tahtoaan tungettiin sotaväen kiväärinperiä vasten.
— Mitenkä! Silta suljetaan! Meitä kielletään ylikulkemasta! Messieurs, eihän meitä vain poletuteta kuoliaaksi! Messieurs, voici des dames! täällä on naisia (tällä sanalla on yliluonnollinen voima, jonka vaikutusta ei mikään ranskalainen sydän kuulu voivan vastustaa)! Ettehän voine kieltää ylikulkua madamelta lapsineen!
Mutta sotilaat, käskyä totellen, sulkivat tien yhä edelleen ja uudistivat yhä kohteliaasti:
— Impossible, messieurs! C'est interdit, se on kielletty!