Olemme puhuneet oopperasta; en ole tätä ajan vallatonta ja hemmoteltua lasta liioin hellinyt. Myöntäkäämme, jos niin tahdot, että se on luonut paljo kaunista ja ollut aikoinaan oikeutettu, jopa välttämätönkin kehitysmuoto; uskon kuitenkin että sen aika on mennyt, sen tähti laskemassa ja että sen juuria on alun pitäin jäytänyt hävityksen mato.
Voisin esittää todistuksia; turha vaiva, löydät niitä tukuttain kaikilla Euroopan — olin miltei sanoa Aasian, Afrikan, Amerikan ja Polyneesian — näyttämöillä; kaikkialla, missä esirippu on noussut alkusoiton ja laskenut loppusoiton aikana. Sinä ne löydät oman lapsuudenaikaisten muistojesi joukosta. Muistatko esimerkiksi Rossinin Tancredia Helsingin näyttämöllä (madame Neder, sillä osa käy niin korkealla, että harvoin mies pystyy sitä esittämään), miten hän, raahaten miekkaa, jota ei jaksanut kantaa, lauloi sen sijaan että olisi taistellut, lauloi Jerusalemin muurit kumoon, lauloi mitä koreimpia liverryksiä, kun vihollinen oli hänet yllättänyt ja jokainen hetki maksoi ihmiselämän ja oli tärkeä ehkä koko kristikunnan menestykselle? Muistatko Bellinin Romeota, kuinka hän, yhtä kehno aseiden käytössä (Julia Reitmeyer, sillä siihenkin tarvittiin taas nainen) lauloi epätoivoiset päätöksensä, lauloi itsensä kuoliaaksi, se oli hänen velvollisuutensa; siinä hän ei ollut huonompi kuin Edgar Donizettin Luciessa ja monet muut laulavat sankarit. Tuo vielä voi jotenkin käydä päinsä, mutta olen myöskin kuullut Meyerbeerin Pietari suuren tekevän mitä koreimpia juoksutuksia, olen kuullut Grétryn Richard Leijonanmielen laulavan erittäin liikuttavia aarioita ja tunteellisia duettoja; älä sitte ihmettele että voidaan laulaa Pärttylinyö ja Sisilialainen iltamessu! En tahdo tässä kiinnittää huomiotani sellaisiin pikkuasioihin, kuin että oopperaköörit ja aariat kerta toisensa perästä toistavat samoja sanoja musiikin niin vaatiessa; pahinta on että toiminta tavallisesti — seisoo paikoillaan ja laulaa. Se antoi ystävälleni Grevelle aikoinaan paljo huolta, siihen aikaan kun meidän piti yhdessä tehdä ooppera; päätimme silloin antaa toiminnan puhua, joka oli verraten viisas päätös, vaikka paras kieltämättä olisi ollut antaa sen toimia. Meidän oopperastamme tuli kuitenkin, samoin kuin eräistä tunnetuista avioliitoista, paras ooppera, koska siitä — ei tullut mitään.
Olkoon tämä kylliksi oopperan dramaattisesta arvosta — musikaalisen jätän omaan arvoonsa. Tahdon ainoastaan lisätä että kaikkialla, missä suurten mestarien musiikki — ja pienempien joukossa esimerkiksi Héroldin värikkään hehkuva Zampa — kaikkialla missä se todella on kohottanut dramaattista vaikutusta, on se sen tehnyt välikappaleena, ja järkevästi käytettynä on se vaikuttavimpia välikappaleita. Mutta musiikista ei voi milloinkaan tulla näyttämöllä todella tarkotus, sivuuttamatta omaa tehtävätään; se on inhimillisten tunteiden ilmeikkäimpiä tulkitsijoita, mutta sen ei pidä pyrkiä toimimaan, ja jos sen tunnustamme, silloin ovat sen dramaattiset vaatimuksetkin samalla loppuneet.
En voi kuitenkaan jättää tätä niin monien tappioiden ja niin monien voittojen taistelutannerta omistamatta muutamia sanoja oopperan nuorimmalle tyttärelle ja sen lopulliselle tyrannille, baletille. Ajatelmien sijasta esitän tässä esimerkin, ja valitsen joukosta loistavimman, baletin, jota ainakin vuonna 1856 pidettiin omalla alallaan merkillisimpänä,[14] nimittäin Merirosvo, kolminäytöksinen balettipantomiimi, tekijät De Saint Georges ja Mazilier, musiikki hiljattain kuolleen säveltäjän Adamin, jonka "Alppimaja" ja "Longjumeaun postiljooni" ovat esitetyt Suomessakin. Kohtuuden mukaisesti on ohjelmassa mainittu myöskin neljän koristemaalarin ja yhden koneenkäyttäjän nimi. Kappale, johon Byron on saanut antaa aiheen, esitettiin ensimäisen kerran Pariisin Suuressa oopperassa tammikuun 23 päivänä 1856 ja on sen jälkeen esitetty ainakin viitenäkymmenenä iltana. Uusin tähti samassa lampunvalohorisontissa, jossa Taglioni, Cerrito, Fanny Elsler ynnä monet muut ovat tuikkineet ja sammuneet, oli nyt nimeltään Rosati ja esitti kappaleen pääosaa. Ensimäiseen kuvaelmaan kuuluvien henkilöiden luku, päätanssijoita ja -tanssijattaria lukuunottamatta, ei ole suinkaan vähäinen, nimittäin: kaksitoista almeeta eli hunnutettua tanssijatarta; kaksitoista turkitarta; neljä venakkoa; neljä sirkassilaisnaista; neljä italiatarta; neljä armeeniatarta; kolme orjakauppiasta; kuusitoista merirosvoa; kuusi orjatarta (dames esclaves, kuten ohjelma erittäin kohteliaasti mainitsee); neljä hunnutettua naista; kahdeksan pientä mustaa muriaania; kuusitoista pientä muriaanitarta; yksitoista neekeriä; kuusi nuorta eunukia; neljä kauppiasta; kymmenen ostajaa; kaksikymmentä merirosvomatruusia; yhteensä sataneljäkymmentäneljä baletin henkilökuntaan kuuluvaa, lukuunottamatta noita kahtakymmentä kahta, jotka esittivät soolo-osia.
Ensimäinen näytös. Orjamarkkinat Adrianopolissa. Kauniita orjattaria lepää matoilla ja sohvilla, turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset polttavat piippujaan, almeet tanssivat heille; kauppiaat levittelevät loistavia kankaitaan. Silloin lähestyy joukko kreikkalaisia merirosvoja. Heidän johtajansa, Conrad, (tanssija Segarelli) tuntee muutamalla palkongilla olevan nuoren Medora nimisen juutalaisnaisen (Rosati) ja saa häneltä selamin eli puhuvan kukkavihon, joka ilmaisee hänen rakkautensa. Nyt kannetaan torille rikas Cosin pasha. Orjakauppias tanssituttaa houkuttelevaa kauppatavaraansa (voisi luulla olevansa Hamburgissa), mutta tuollaiseen on unelias pasha vanhastaan tottunut eikä tartu ansaan; ei mikään kelpaa, ken on liian laiha, ken liian lihava. Lopuksi hän huomaa Medoran ja joutuu tietysti haltioihinsa. Tyttöraukan isä sattuu olemaan itara juutalainen, jolla on kuuluisa nimi Isac Laquedem; pasha tarjoo hänelle helmiä ja kultaa, lyhyesti: jonkun verran tingittyään hän ostaa Medoran. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty; merirosvothan ovat siellä, he tanssivat orjatarten kanssa; yhtäkkiä he ryöstävät mukanaan koko joukon ja Conrad ottaa osalleen Medoran.
Toisessa kuvaelmassa näemme loistavan "maanalaisen palatsin", johon merirosvot ovat koonneet rikkauksiaan. Osat ovat nyt muuttuneet. Conrad on täällä herrana, mustat orjat kantavat esiin suitsutusastian, muuan esirippu nousee, näemme Conradin pitkällään tiikerinnahalla poltellen tschibukiaan ja hänen jalkainsa juuressa Medoran. Hellä kohtaus ja adrianopolilaiset vangit tanssivat. Medora rukoilee heidän vapautustaan, ja Conradilla ei ole sydäntä kieltää. Mutta siitä julmistuvat merirosvot, he tekevät kapinan; vaan siihen on Conrad tottunut, kapina kukistetaan ja merirosvot poimivat kultaa ja helmiä hämmästyneen Isacin taskuista. Merirosvopäällikkö Birbanto kuitenkin miettii kostoa ja viekottelee juutalaisen nukuttamaan Medoran kautta Conradin myrkytetyn lotuskukan avulla. Syntyy yleinen hämminki ja liittoutuneet ryöstävät mukanaan epätoivoisen Medoran.
Toinen näytös vie meidät Cosin pashan palatsiin. Taasen ylenpalttista loistoa ja komeutta. Seraljin naiset tulevat juuri kylvystä, odaliskit laskevat vallatonta leikkiä vartijansa, vanhan eunukin kanssa. Pasha astuu sisään; eunuki valittaa, seuraus: pauhuja ja tietysti tanssia. Isac tulee, tuoden mukanaan Medoran; pasha on ihastuksissaan ja lahjottaa hänelle ylen paljo koristeita. Sillä välin lähestyy joukko mekkalaisia pyhiinvaeltajia; mutta nuo veitikat ovatkin valepukuisia merirosvoja; he tekevät uuden puhdistuksen haaremissa ja ovat juuri voittamaisillaan, kun kavaltaja Birbanto tulee paikalle tuoden mukanaan pashan väkeä, merirosvot voitetaan ja Conrad viedään kuolemaan.
Kolmas näytös. Älä ole huolissasi Conradin kohtalosta, hän tietysti armahdetaan, ja nyt vietetään pashan ja Medoran häät. Siitä tulee komeat kemut, "tanssihäät" tietysti, mutta juuri ratkaisevana hetkenä houkuttelee Medora itselleen mitä viehkeimmillä hyväilyillä pashan tikarin, Conrad kiipee ikkunan kautta sisään ja pashan toiveet ovat mennyttä kalua. Pashat, samoinkuin jättiläiset, ovat syntyneet nuijittaviksi.
Kolmannen näytöksen toinen kuvaelma on kenties näyttämökoristeiden ja koneiston tähän saakka saavuttamaton huippu. Näemme silmänkantamattoman meren kevyesti liikkuvine aaltoineen. Luonnollisuus on niin suuri, että olemme tuntevinamme merituulten puhalteluja. Täysipurjeinen laiva keinuu näyttämölle — ei noita heikkoja aluksia, jotka toisinaan matelevat eteenpäin meidän näyttämöillämme, vaan jotenkin arvokas laiva, jonka kannelle sopii noin kuusikymmenhenkinen baletti. Conrad ja Medora purjehtivat nyt pois rakkautensa valkamaan; näemme tuon maan kapeana kaistaleena taivaanrannalla; tuota iloista näkyä on tietysti tervehdittävä merirosvojen ja vapautettujen orjattarien tanssilla, mikä olisikaan luonnollisempaa? Ja tanssiksi sitä pistetäänkin, mutta se on harvinaista tanssia, sillä joukko temppuilijoita tekee mitä rohkeimpia pyörähdyksiä köysistössä ja marssikoreissa. Se näyttää joka tapauksessa hauskalta, on vain vahinko että taivas menee pilviin ja ukkonen alkaa jylistä (oikein jymy-ukkonen, vähän parempi kuin meidän rautapeltimme). Tuulispää lähestyy, aallot vaahtoavat ja kohoovat yhä korkeammalle. Tanssi keskeytetään; miehistö kiipee ylös ja kokoo purjeet. Myrsky kiihtyy, salamat leimuavat (sangen arvokkaita salamoita, tuskinpa vain pelkkää niktiä). Aallot kohoovat yhä korkeammalle. Hätälaukauksia ammutaan. Aallot heittelevät laivaa aivan kauheasti. Ilma pimenee (toinen harsoesirippu toisensa jälkeen lankee näyttämön ja katsojien väliin). Lopulta tulee niin pimeä, että vain epäselvästi näemme mustia aaltoja, laivan hahmopiirteitä ja valkeita olentoja, jotka juoksevat levottomina edestakaisin kannella. Rosvot ja orjattaret, äidit ja lapset kohottavat epätoivoissaan käsiään taivasta kohti. Silloin halkaisee ilmaa häikäisevä salama, iskien laivaan ... se uppoo ... kuulemme kumean jymähdyksen ... musta aalto kohoo vuoren korkuisena haudaten aluksen ja ihmiset pimeään syvyyteen.
Muutamia silmänräpäyksiä näkee katsoja edessään vain synkän yön, ja musiikki jäljittelee myrskyn ulvontaa ja aaltojen pauhua.