Voisin silloin etsiä sen olemassaolon oikeutusta esittämällä itse teaatterin historiaa aina "kreikkalaisista ja roomalaisista" asti. Silloin näkisit tämän kansojen, aikojen ja ihmisyyden kuvastimen uhraavan milloin mielettömyydelle ja järjelle, intohimolle ja nerolle, imartelulle ja todelliselle kunnialle; milloin lokaan vaipuen, milloin ylevimpään innostukseen kohoten; milloin mahtailijoitten ja roskajoukon tahdottomana välikappaleena, milloin johtaen valtavasti joukkoja suuria esikuvia esittämällä; aina inhimilliselle heikkoudelle alttiina, ja kuitenkin aina valmiina itselleen omistamaan suurinta ja parhainta mitä maailmassa on tarjona; sanalla sanoen taide, joka voi täydellä syyllä sanoa itsestään, että siihen mahtuu kaikki ihmisyys ja kuvastuu siinä elävin, vaikuttavin, selvin piirtein. Mutta sinä huomaisit samalla että taiteen vaatimukset, totuuden ja kauneuden vaatimukset, joista ei teaatteri voi milloinkaan luopua omaa itseään kieltämättä, alati hillitsevät sen harha-askeleita ja himoja, niin että se pahimmissakin tapauksissa kuitenkin on pakotettu pukeutumaan ainakin paremmuuden ruusuharsoon, mikä tosin voi katsojiin vaikuttaa eksyttävästi, mutta vain ajaksi. Sillä viheliäisyyden on pakko kaivaa oma hautansa ja vastavaikutus syntyy, jolloin uusi parempi suunta jälleen alkaa. Ja kun hyvät voimat astuvat täysissä totuuden ja kauneuden varusteissaan näyttämölle, silloin teaatteri miellyttää, silloin se herättää ja nostaa ympärillään eloon suuria, jalostavia vaikutuksia. Emme kuitenkaan vielä lausu tyystin ilmi teaatterin olemusta, jos sanomme sitä tapojen kehittäjäksi. Se on sitäkin, mutta se on jotain enempääkin, sillä kaikki oikea taide kohottaa. Ei millään siveyssaarnalla ole sitä voimaa, kuin nähdessämme jonkun ihmiskunnan uroista kamppailevan kohtalonsa kanssa taikka nähdessämme jonkun kansan suuren pojan seisovan elävänä edessämme ja hänen kanssaan koko isänmaansa elämän liikkuvan näyttämöllä.
Ei milloinkaan ole ruotsalaisella näyttämöllä esitetty Kustaa Vaasaa, ei milloinkaan tanskalaisella Kristian IV:ttä, tai englantilaisella Richard Leijonamieltä, tai ranskalaisella Napoleon I:stä, tai saksalaisella Fredrik Barbarossaa, tai italialaisella Rooman sankarihaamuja, tai espanjalaisella Ferdinand Cortezia tai sveitsiläisellä Wilhelm Telliä — tai mitä muita suuruuksia hyvänsä, Christofer Columbusta, Copernicusta, Hussia, Tassoa, Correggiota, Hans Sachsia, Bellmania ja satoja muita — ilman että koko kansan sydän silloin on sykkinyt voimakkaammin ja jalojen esikuvien vaikutus tuntunut sen tuhansissa jäsenissä. Sellaiset kuvat esiintyvät suurina ja loistavina muillekin kansoille, mutta omalle kansalleen kuitenkin selvimpinä ja voimakkaimpina. Sillä samoinkuin kansakunta rakastaa suurissa miehissään itseään, samoin se rakastaa nähdä itsensä, joko suurena tai pienenä, omalla näyttämöllään, ja sentähden on hyvä teaatteri etupäässä kansallinen. Miten vähäisinkin yritys siihen suuntaan on mieltäkiinnittävä, sen olemme nähneet köyhällä suomalaisellakin näyttämöllämme, ja kuitenkaan ei edes Klaus Fleming, vaikka tosin jo runoilijan muovailema, ole vielä astunut siellä esiin mahtavissa varusteissaan.
Näin Pariisissa ja Dresdenissä Scriben ja Meyerbeerin kauniin, vaikka historiallisesti muodottoman oopperan "Pohjantähti". Sen ei suinkaan pienin merkillisyys suomalaiseen katsojaan nähden on se, että koko ensimäinen ja viimeisen näytöksen loppuosa on sijotettu Suomeen, nimittäin Viipurin tienoille, jossa, Scriben arvelun mukaan, Pietari suuri ensiksi tutustui "pohjantähteen" Katariinaan. Maisema oli tosin vapaa fantasia: sangen kauniita kallioita, ranta, kylä ja niin edespäin; mutta puvut, varsinkin naisten, olivat sekä Pariisissa että Dresdenissä uskollisia tunnetun Jääskenpuvun jäljennöksiä. Luultavasti he olivat saaneet käsiinsä täällä ilmestyneen mainitun puvun kuvan. Nämä köyhät suomalaiset maalaiset käyttäytyivät näyttämöllä oikein reippaasti, jos eivät tosin varsin suomalaisesti, niin että tuskinpa kukaan meikäläinen olisi tarvinnut heitä hävetä, ja ensimäinen kööri, jossa oli erittäin kaunis musiikki, laulettiin Suomen kunniaksi: "Buvons pour la Finlande!" — joka Dresdenissä oli käännetty sanoilla: "Finnland soll leben!" Pariisilaishansikkaat ja saksalaisten karkeammat kourat paukuttivat kaikin voimin — kauniille musiikille, arvelen; mutta vakuutan samalla että nuo suomalaiset muistelot, niin vapaan mielikuvituksen tuotteita kuin olivatkin, tekivät asianomaisiin ihmeteltävän vaikutuksen. Suomalaisia muuten kohdeltiin suosiollisesti kautta koko kappaleen; kaikki tietysti "pohjantähden" vuoksi.
Mutta palaanpa jälleen teaatteriin. "Ravennan miekkailija" sai itse Hamburgissa soinnun, joka voitti sekä kurantin että bankon. Näin italialaisten itkevän kun Casimir Delavignen "Marino Falieroa", suuresta aiheesta kyhättyä keskinkertaista draamaa, esitettiin Porte Saint Martin teaatterissa Pariisissa. Vaan jättäkäämme sankarit, ennättääksemme heittää silmäyksen tämän maailman pieniin.
Kun ajattelen teaatterin ihannetta, johtuu aina mieleeni miellyttävä ja opettava muisto Ranskan etevimmästä näyttämöstä ja dramaattisesta koulusta, Théâtre Françaista. Sen ensimäinen ansio on, että sillä on päämääränä kaksi toisiinsa helposti yhdistettävää tarkotusta: toinen maun, toinen kielen puhtauden valvominen. Théâtre Français nauttii noita molempia tarkotuksia varten melkoista vuotuista valtioapua, mikä — rohkenen sen sanoa kaikkien meidän suomalaisten teaatterinvihollisten kuullen — on hyvin käytettyä kansan omaisuutta. Joka viikko näemme siellä esitettävän yhden tai pari Ranskan klassillista mestariteosta, ja kun siihen vaaditaan omintakeisia, perinpohjaisia tutkimuksia, onkin Théâtre Français nykyään miltei ainoa teaatteri, joka kykenee ne arvokkaasti esittämään.[16] Näyttämökoristeet ja puvut ovat tehdyt erinomaisella huolella ja tarkkuudella eri aikakausien oloja vastaavasti. Niissä kappaleissa esimerkiksi, jotka esittävät vanhan Kreikan tai Rooman tapahtumia, on jokainoa pieni yksityiskohtakin jäljitelty uskollisesti antiikin mukaan. Samoin koetetaan itse näyttelemisessä mahdollisimman tarkasti jäljitellä kappaleiden ajanväritystä ja paikallisia omituisuuksia. Sellainen näytteleminen — niin, se ansaitsisi oman lukunsa. En milloinkaan ennen kuin täällä saattanut ajatellakkaan moista täydellisyyttä.
Théâtre Français, entinen Comédie Française, ei pidä suurilukuista henkilökuntaa; niitä on tuskin kaksikymmentäviisi, joille uskotaan osia esitettäväksi; mutta sittenpä onkin jokainen heistä taituri alallaan. Jokaisen on sitä ennen pitänyt käydä ankaraa lausumiskoulua; sentähden onkin kieli ja lausuminen tässä teaatterissa niin erittäin huolellista, että yksi ainoa murresana, yksi ainoa väärä korko voisi murskata näyttelijän koko tulevaisuuden. Sillä samoinkuin jokaisella Pariisin teaatterilla on oma yleisönsä, samoin on Théâtre Françaillakin omansa; se on kirjallisesti sivistyneen pariisilaisyleisön parhaimmisto, ja sillä on erittäin hieno korva. Tämä teaatteri on sentähden itse asiassa akatemian tapainen, jonkinlainen ranskankielen konservatoorio, jossa kieli esiintyy suurimmassa puhtaudessaan ja hienoudessaan. Tässä salongissa vietetty ilta on siis samalla ranskankielen oppitunti, jommoiseen harvoin muulloin saa tilaisuutta. Viehättävää on kuulla kaunista kieltä korkeimmalla kehitysasteellaan; tavattoman suuri olisi varmaankin sen vaikutus johonkin vähemmän kehittyneeseen kieleen, esimerkiksi suomenkieleen.
Ranskalainen luonne rakastaa hyvin ja hienosti sanottua, samoinkuin johdonmukaisesti ja selvästi lausuttua, joskaan ei aina syvästi ajateltua. On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin sirot korulauseet ovat olleet Théâtre Françaissa niin vallalla, että oikea dramaattisuus on saanut väistyä sen edestä. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet; vaatimukset näyttelijän itsensä suhteen ovat nyt suuremmat ja ovat yhtä ankarat näyttelemiseen nähden. Théâtre Françaisiin otetaan, kielen tähden, kokelaita enimmäkseen Pariisista, mutta se etsii samalla suurempien varojensa avulla paraimmat kyvyt muualtakin. Useimmissa muissa edes jonkinarvoisissa teaattereissa näemme kyllä kauniimpia kasvoja, vaan emme missään parempia näyttelijöitä. Yhteisnäytteleminen on täydellistä aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ilmaisten samalla sekä eloa että hillitsemistä, jotka ovat tositaiteen ainaiset tunnusmerkit. Etevin puoli tosin on puhelun joustavuus; Théâtre Français ei olisi ranskalainen laitos, ellei se samassa olisi omistanut tuota kansallisominaisuutta; voimme sanoa että itse tunteet ja intohimotkin täällä puhelevat, mutta tavalla joka suo niiden esiintyä täydessä lämmössään, jos kohta hillittyinä. Niinpä Rachelin huulilla puhelee tuska, ylpeys, viha ja kosto; Arnould Plessyn ja Madeleine Brohanin kautta haastaa rakkaus, Provostin kautta teeskentely ja ahneus, Regnierin kautta itsekkyys, ja niin edespäin. Entä sitte? Nuo intohimot eivät silti kadota syvyyttään ja voimakkuuttaan, ne ainoastaan astuvat esiin ilman vaikutuksentavottelua ja harkitsemista ranskalaiselle ominaisella vapaalla tavalla. Ei mikään näyttämöllä kiemuroiminen eikä intoileminen tee katsojiin sellaista vaikutusta, kuin tuo näöltään niin yksinkertainen luonto, joka ei milloinkaan ensi näkemällä hämmästytä, mutta aivan huomaamatta ja yhä lähemmin tunkeutuu sydämeen. Kun tulemme saksalaisen näyttämön suuresta begeisterungista, niin tekee Théâtre Français alussa melkein kylmän vaikutuksen, samoinkuin luonnollisuudestaan tunnettu tanskalainen näyttämö. En tahdo myöskään kieltää etteikö jonkinlainen järkevyys, joka painaa leimansa kaikkeen, jonkun verran jäähdytä katsojaa; mutta tuollainen jäähdytys on terveellinen; se johtaa meidät keinotekoisista liiotteluista kaiken todellisen taiteen perikuvaan ja ytimeen, jalostettuun luontoon.
Théâtre Françaissa sattuu jotenkin usein että näemme samana iltana saman henkilön kahdessa osassa. Jokaisella näet on oma rajotettu alansa, jolla hän on saavuttanut taituruuden. Muutamat esiintyvät ainoastaan klassillisissa kappaleissa, toiset ainoastaan uudenaikaisissa; muutamat ovat saavuttaneet mainetta molemmissa. Ei ole mitään vahingollisempaa pienehkössä teaatterissa työskentelevälle näyttelijälle, kuin olla pakotettu kelpaamaan joka paikkaan ja sitte, juuri kuin on johonkin osaan koteutunut, heittää se sikseen, alottaakseen taas uutta. Täällä, jossa samaa kappaletta esitetään kuukausmääriä ja sitten taasen lyhyen levon jälkeen otetaan uudestaan esille ennenkuin se on ennättänyt muistista kadota, täällä jokainen näyttelijä pakostakin ikäänkuin valautuu osaansa. Tämän seikan vaikutus yhteisnäytöntöön on päivän selvä; mutta siihen ei suinkaan vaikuta vähemmin se erinomainen tapa, jolla kaikki sivuosat suoritetaan. Toisissa teaattereissa loistavat muutamat erikoiset kyvyt keskinkertaisuuksien keskellä. Täällä esitetään jokainen sivuosakin mestariudella; yksinkertaisin lakeija, vähäpätöisin kamarineitsyt, jonka tehtävänä on asettaa tuoli esille tai tuoda kirje, on tutkinut tyystiin tehtävänsä. Kukaan ei pistäydy kokonaisuudesta esille liian paljo eikä liian vähän, niinkuin useasti muualla näemme pinteän pyrkimyksen tehdä itsensä huomatuksi silloinkin kun ei pitäisi, tai käyttäydyttävän ylenkatseellisen välinpitämättömästi silloin, kun ei luulla mitään merkitsevänsä. Vanhalla Lars Hjortsbergillä Tukholmassa oli kerran vähäpätöinen palvelijan osa, jolloin hänen piti sammuttaa kynttiläkruunu. Tuskinpa kukaan luulee että tuohon voisi panna mitään erikoisempaa. Mutta Hjortsberg ei ollut se, joka mitättömyydestä teki mitättömyyden; hän sammutti kruunun filosoofisella tyyneydellä, mutta samalla niin luontevasti, että koko salonki rupesi käsiä paukuttamaan.
Kun sanon Théâtre Françaisia teaatterin ihanteeksi, ei tarkotukseni ole kohottaa tuota aikansa lasta kaiken inhimillisen puutteellisuuden yläpuolelle, ilman rappeutuneen taiteen virheitä ja hairauksia. Silläkin on esimerkiksi palkatuita paukuttajia, vaikka tosin tavallista vähemmin hävyttömiä. Eikä Jules Janin, joka joka ilta leppeän ja hyvinvoivan näköisenä sijottuu nojatuoliinsa, myöskään laiminlyö joka viikko ruoskia sen heikkoja puolia Journal des Débatsin kaunokirjallisessa osastossa. Mutta Théâtre Français, jos mikään taidelaitos, vaikuttaa tuhansiin elähyttävästi, sivistävästi ja jalostavasti. Sen ainaisena ansiona on oleva, että se puhuu kansansa parhaimmistolle ja että se, niin monien erehdysten ympäröimänä, kuitenkin on tyyssijana parhaimmalle, mitä ranskalainen näyttämö on tuottanut niin hyvin kirjallisuudessa kuin näyttelijätaidossa, ollen siten kansansa kouluna, sen kunnian tulkkina, sen virheiden ruoskijana ja sen älyn ja siveydentunnon herättäjänä monessa suhteessa. Tämän jälkeen muutamia näytteitä.