Pariisissa näytteli vuonna 1856 kuusitoista teaatteria joka päivä ja kaksi oopperaa, nimittäin suuri ja italialainen, kolmasti viikossa. Näistä kahdeksastatoista esitti neljä, nimittäin kaksi viimemainittua, Opera Comique ja Théâtre Lyrique yksinomaan musiikkikappaleita; pelkkiä näytelmiä esitti ainoastaan yksi, nimittäin Porte Saint Martin, jonne kaikki helläsydämiset menevät kyyneleitä vuodattamaan. Théâtre Français, Odéon, Gymnase, Ambigu-Comique vuorottelevat kumpaistakin lajia, esittäen kuitenkin mieluummin hienompia huvinäytelmiä; Vaudevillessä ei pidä aina odottaa kupletteja ja Gaité huvitti kuukausmääriä yleisöä esittämällä rosvoja ja murhaajia. Théâtre Imperial eli pitkät ajat Napoleon I:sen haamulla ja on nyt antautunut etupäässä porvarillisten näytelmien esittämiseen. Pieni-teaatteri Palais Royalissa esittää enimmäkseen ilvenäytelmiä; Folies nouvellesia pidetään paraimpana pantomiimien esittäjänä; Folies dramatiques, Delassemens comiques ja monet muut, jotka syntyvät toisena vuotena ja katoovat toisena, aina Funambulesiin saakka, jossa yleisön muodostaa katupojat ja työmiehet, ovat kansanteaattereita. Théâtre Luxembourg esittää kaikenlaisia pikkukappaleita. Kaunoratsastajilla ja ilveilijöillä on omat näyttämönsä ja sitä paitsi on Pariisin ympäristössä vilisemällä pikku teaattereita.
Teaatteri muuttuu täten, esittämällä joka päivä kuvaelmiaan suuren kaupungin kaikissa kolkissa, jonkunlaiseksi tarpeeksi, sen jokapäiväiseen leipään kuuluvaksi. Etelän vilkkaampi mielikuvitus ja sen meikäläisistä niin suuresti poikkeavat kotitavat, selittävät osaltaan tuota meille käsittämätöntä seikkaa, että köyhä työmies tai vielä köyhempi ompelijatar saattaa nähdä nälkää ja ahertaa otsansa hiessä ainoastaan voidakseen sunnuntai-illaksi hankkia itselleen teaatteripiletin. Paraimmallakaan pariisilaisella ei ole mitään kotia siinä merkityksessä, kuin me sen käsitämme; ei hänen kielessäänkään ole sitä varten muuta käsitettä kuin tuo väritön chez soi, taikka vielä laimeampi au logis. Se on epäilemättä onnettomuus, johon kasvatus on monessa suhteessa syypää, sillä useimmat lapset kasvatetaan seitsemännestä ikävuodestaan asti perheen ulkopuolella; mutta se antaa teaatterille erikoisen yhteiskunnallisen merkityksen sen lisäksi, minkä se voi milloinkaan saavuttaa meillä pohjolassa. Se laji kotia, josta pariisilainen ennen niin suuresti ylpeili, sivistyneen salongin sukkela seurapiiri, se on, mikäli kerrotaan, nykyään ainoastaan entisyytensä varjo. Klubit ovat nielleet monia; teaatteri on niellyt heidät kaikki. Sinne mennään nykyään ystäviään tapaamaan ja sinne on usein siirtynyt sukkeluus ja hieno seurustelukin.
Etelämainen yleisö näyttelee itse mukana tavalla, joka on meille outoa. Pieninkin hetkellinen tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden tunne päästetään heti ilmoille; sitä ei haudata, niinkuin meillä, äänettömyyteen tai sellaisiin käsien paukutuksiin, joihin suuri joukko tottumuksesta yhtyy. Pieninkin näyttelemisen vivahdus huomataan paikalla; näyttelijällä on edessään ilmielävä arvostelu sana sanalta, askel askeleelta; se elähyttää hänen näyttelemistään ja pakottaa hänen tutkimaan pienimmätkin liikkeensä. Hänestä voi tulla yleisön silmänpalvelija, mutta ei koskaan velttoa osansa läpilaahustajaa. Yleisö kasvattaa näyttelijää ja näyttelijä yleisöä; molemmat voivat erehtyä, mutta molempien vuorovaikutus on näyttämölle tarpeellinen.
Missään emme näe yleisön näyttelevän mukana niin hullunkurisesti kuin Funambulesissa. Se olisi harmillista, ellei se olisi samalla niin hauskaa. Kuvittele mielessäsi esimerkiksi kaksi aitioriviä poikaveitikoita täynnä. Vaikeneminen on heille tuiki mahdotonta, ja kun he saavat pitkät päivät kiistellä keskenään, niin kiistelevät he nyt vaihtelun vuoksi näyttämöllä liikkuvien kanssa. — V'là monsieur! huutavat he epätoivoiselle rakastajalle, älkää olko millännekään, kyllä tyttö teistä pitää, siellä hän seisoo teitä vaanimassa kulissien takana. — Ensimäinen rakastajatar esiintyy, ja vaikea olisi kenenkään sanoa häntä kaunottareksi. — Tiens, madame! huutavat pojat, näytätte liian surkealta, kas tässä vähän virkistystä! — ja samassa he näpsäyttävät tottuneella kädellä jonkun kirsikansydämen vanhahkon donnan nenälle. Vincennenmetsästäjäin jälkeen ovat Pariisin katupojat Ranskan paraimmat ampujat. Mutta rakastaja ei häiriinny, donna ei hätäänny; toisinaan sattuu että kokonaisia kirsikoita ja appelsiininkuoria satelee näyttämölle; se ei tee mitään, kappale sujuu siltä yhtä hyvin. Harlekin tekee kuperkeikkansa, Pierrot virnistelee; aitioissa halutaan olla jalomielisiä, heitetään Colombinelle kokonainen apelsiini; hän ottaa sen ilmasta kopiksi, kuorii sen tuossa tuokiossa ja syö heti paikalla kiitollisuutensa osotteeksi — yleisö paukuttaa käsiään.
Harlekin-pantomiimit ovat joka paikassa samanlaisia; ainoa erotus on koneistossa, joka muutamissa teaattereissa on niin pitkälle kehittynyt, että yleisöä huvitetaan kaikellaisilla silmänkääntäjätempuilla. Kappaleista, jotka siihen aikaan olivat suosittuja kansanteaattereissa ja joita esitettiin yhtä mittaa useampia kuukausia, muistan pari: "Venus Antiphros myllyssä" ja "Mandrinin seikkailut". Venus on sopinut kohdatakseen Adonista myllyssä ja ottanut myllärin vaimon muodon, tämä kun on matkalla kaupungissa. Mutta Adonis viipyy ja sen sijaan tulee mylläri kotiin ja käskee jumalattaren keittämään hänelle ruokaa ja vetämään saappaat hänen jaloistaan. Olympon korkea asukas kieltäytyy, mutta mylläri tarttuu keppiin; syntyy olympolaista ylpeyttä nöyryyttäviä kohtauksia toinen toisensa jälkeen. Vihdoin tulee myllärin oikea vaimo kotiin, ja nyt sattuu joukko mitä koomillisimpia kohtauksia, kunnes jumalatar lopulta epätoivoisena karkaa ikkunasta ulos. — Mandrin oli kuuluisa ryöväri Ardennien metsässä viime vuosisadan loppupuolella. Kappale on todellinen koulupoikakappale, seikkailu seikkailun jälkeen, pistoolinlaukauksia, aaveita, maanalaisia käytäviä, ainakin puolitusinaa murhia; mutta viattomuus tietysti lopulta saa voiton ja kappale päättyy ryövärin mestauksella. Kansan suuri joukko on kaikkialla vain suuria lapsia.
Tämänlaatuiset kappaleet kuuluvat kurjaan kirjallisuuteen; ne villitsevät sen sijaan että jalostaisivat. Samaan luokkaan saattaa lukea joukon kevytmielistä romua, jota pariisilaisteaatterit, suuret ja pienet, aika ajoin esittävät, Dame aux camélias ja Demi-monde kappaleista aina sellaisiin päiväperhosiin kuin Amours impies ja muut samankaltaiset. Teaatteri on heijastuspeili: luonnollista on että se heijastaa ympäristönsä tapojen löyhyyttäkin; sen suuri valta on turmioksi silloin, kun se, sen sijaan että ruoskisi tapainturmelusta, ympäröi sen loistavalla hohteella, peittäen paheet ruusuisella hunnulla. Onneksi sentään seuraa pakostakin muutos parempaan päin, tarkkanäköinen arvostelu valmistaa sen lähenemistä, ja vaikka onkin turhaa koettaa puhdistaa teaatteria kaikesta rikkaruohosta niin kauvan, kuin elämä sen ympärillä ei ole siitä vapaa, niin voimme siitä kuitenkin toivoa parhainta mitä itse elämästäkin toivomme, nimittäin että hyvän voima on pimeyden valtaa suurempi.
Mitä kevytmielisyyteen tulee, täytyy minun sen suhteen tehdä vastalause. Kevytmielisyys on siinä määrässä Ranskan kansan perusominaisuuksia, että se tuntuu heidän mielestään jokapäiväiseltä asialta, sopimattomalta se tuntuu ainoastaan esiintyessään tavallista julkeampana ja karkeampana. Siitä johtuu että monet asiat, jotka pohjoismaisella näyttämöllä olisivat suorastaan sopimattomia, soluvat ranskalaisella näyttämöllä huomaamatta, synnyttäen vain hetkellistä naurua ja kadoten seuraavana hetkenä unhotukseen. Ranskalaisella ja ranskattarella on myötäsyntynyt erikoistaito lausua eräitä asioita siten, että kärki jää jälelle, mutta sen myrkyllisyys häviää, jopa niin että itse siveellinen tunnekin tulee sovitetuksi leikkipuheella, sukkeluudella ja miellyttäväisyydellä. Selvempää esimerkkiä nähtänee harvoin kuin Molièren "Amphitryon" Théâtre Françaissa. Tämä sukkela, mutta sangen kevytkenkäinen kappale käsittelee Jupiterin rakkausjuttuja Amphitryonin puolison Alcmeneen kanssa, jonka luona Olympon hallitsija tekee käyntejä puettuna hänen herransa ja miehensä muotoon, ja josta sittemmin tulee Herkuleen äiti. Kappaletta pidetään alkuperäisesti hienona satiirina Ludvig XIV:n rakkausseikkailuista. Jokaisella muulla näyttämöllä kuin ranskalaisella olisi tuo kappale suorastaan mahdoton. Totuudenmukaisesti tahdon lisätä että koristetut nenäliinat olivat ahkerasti käytännössä niinä iltoina, jolloin esitettiin Amphitryonia, ja samoin että arvostelu kiihkeästi moitti kappaleen siveellistä kantaa. Mutta minä rohkenen kieltää että tuon kappaleen vaikutus olisi mikään muu tai mikään sen huonompi, kuin naurun herättäminen sen purevan ivan kautta, jolla kuninkaallinen teaatterikirjailija uskaltaa kurttiisin muodossa pommittaa kuninkaallisen herransa sulttaanillisia hassutuksia.
Jos kuitenkin tahdotaan väittää "Amphitryonin" olevan siveellistä tarkotusta vailla — enkä minäkään puolestani suinkaan uskalla sitä taata — niin ei ainakaan tätä ominaisuutta kiellettäne kahdelta muulta Molièren kappaleelta. Esitettiin L'avare, "Saituri". Provost näytteli Harpagonin osaa, Provost, joka tuossa kappaleessa on saavuttanut maailmanmaineen. Koronkiskurit eivät enää meidän aikoinamme ole samanlaisia kuin kaksisataa vuotta sitten, ne ovat ainakin vähän muhkeammasti ja taitavammasti naamioidut; mutta saituruus on sama ilmiö kuin ennenkin ja meidän aikamme saituruus pitäisi valtion kustannuksella lähettää katselemaan Provostia. Nuori tuhlaaja kääntyy välittäjän kautta Harpagonin puoleen, ja Harpagon tahtoo nylkeä hänet putipuhtaaksi. Hän määrää mitä kohtuuttomimpia ehtoja, neljänkymmenen prosentin koron ja velvottaa lainaajan ottamaan vastaan mitä korkeimmasta hinnasta vanhaa panttitavaraa, jonka jälkeen Harpagon suostuu paikalla antamaan puolet kysymyksessä olevasta summasta. Nuori tuhlaaja suostuu kaikkeen; hänen isänsä on, sanoo välittäjä, vanha saituri, jonka päivät pian ovat päättyneet. Schen, schen! ajattelee Harpagon, kaikki on järjestetty; mutta silloin keksitäänkin että nuori tuhlaaja on hänen oma poikansa! Oi te hyvinvarustetut, viekkaat ja kekseliäät vanhat juutalaiset kaikista säädyistä ja uskontunnustuksista, olisittepa nähneet Harpagonin, kun tuo uutinen kohtaa häntä salamaniskun tavoin! Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun häneltä oli ryöstetty rahalippaansa — mielettömänä ja raivostuneena sormillaan suonenvedontapaisesti haparoivan tyhjää ilmaa — teidän täytyisi silloin tunnustaa että teaatterikin voi vaikuttaa parannussaarnan tavoin, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin ja esiintyy syntiselle unissaankin hirmuisena ja peljättävänä.
Ja te, lahjakkaat, nerokkaat rouvat, neidet ja kirjailija-mamselit, ja te, kaikenlaatuiset kuuluisat herrat kirjailijat — suuret kirjailijat, se on tietty, ainakin itse mielestänne — teidän olisi pitänyt omistaa iltahetki Molièren Femmes savantes'in (Oppineiden naisien) katselemiseen Théâtre Françaissa. Myönnän että tämänkin kappaleen värit ovat jonkun verran vuosisatojen haalistamat, mutta niitä on tarpeeksi jälellä näyttääkseen teille oppineen ja kirjallisen turhamielisyyden kaikessa loistossaan ja rakastettavaisuudessaan. Nämä Molièren herrat ja naiset — sillä herrat saavat kunnian olla mukana ihailijoina naisten kirjallisessa akatemiassa — ovat muodostaneet keskinäisen toistensa-ylistämisyhtiön ja kiittävät yhtiön puolesta toisiaan mitä suurimmalla häveliäisyydellä. Mutta valitettavasti on muuan heistä nimettömänä julaissut erään teoksen ja joku toinen akatemian jäsenistä sattuu viattomuudessaan arvostelemaan tuota teosta mitättömäksi; enempää ei tarvita, naamari viskataan pois, ärsytetty turhamielisyys hypähtää raisuna kaikkien sopivaisuuden aisojen yli, ja tämä ihana toistensa-ylistämisyhtiö, joka äsken mitä vaatimattomimmalla innolla korotti toisensa pilviin, lausuu nyt toisilleen yhtä innokkaasti karkeuksia ja persoonallisia solvauksia — se "polemikoi" — ja minusta on ikävää sanoa, mutta sillä hetkellä näytti todellakin kuin oppineet sormet olisivat tulleet liian läheiseen tuttavuuteen oppineiden peruukkien kanssa. Pulvis et umbra! Ei nerokaan, ei ainakaan itsejulistautunut nero, ole korotettu tavallisten, jokapäiväisten inhimillisten heikkouksien yläpuolelle.
Suvaitsetko että kerron jotain muutakin "siveysopillista" Vaudeville-teaatterista. Näemme siellä huvinäytelmän nimeltä Les filles de marbre, Marmoritytöt. Proloogi tapahtuu Ateenassa Perikleen aikana. Rikas Gorgias on Feidiaalta tilannut Aspasian, Laïsin ja Phryneen marmoriset veistokuvat. Feidias on työnsä tehnyt, tytöt ovat ylen kauniita, niin kauniita, että taiteilija, niiden katselemiseen vaipuneena, ei voikkaan niistä erota, vaan kieltäytyy luopumasta veistoksistaan. Mutta yhtä ihastunut Gorgias vaatii ne itselleen omaisuutenaan, ja lopulta kutsutaan paikalle Diogenes riitaa ratkaisemaan. Diogenes saapuu. "Tyttöjen", sanoo hän, "tulee itse jollakin merkillä ilmottaa kenen he tahtovat omistajakseen." Veistokuvilta kysytään; kas, he nyökäyttävät suostumuksensa — Gorgiaalle. "Sellaisia ovat tuollaiset marmoritytöt kaikkina aikoina", sanoo Diogenes; "he kääntyvät alati houkuttelevaa kullan hohdetta kohti!"