— Oi tätä elämää, tätä elämää, kuinka sitä vihaankaan!
Sellainen voi teaatteri myöskin olla, Betty. Tahdon vielä esittää pari paremmanlaatuista katkelmaa sen piiristä.
40. Loppusanoja teaatterista.
Kaukana etäisellä maaseudulla elää vanha pariskunta, joku Philemon ja Baucis. He ovat asettuneet sinne nuorina vastanaineina; kolmekymmentä vuotta on kulunut kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä rakkaudessa ja maaelämän rauhassa. Huomaamattaan ovat he vanhentuneet, heidän hiuksensa ovat harmaantuneet, maailma on heidät unhottanut, mutta he eivät sitä kaipaakkaan, he ovat hurskaita ja onnellisia, sillä he rakastavat toisiaan. Silloin sattuu että vanhan aviomiehen rakkain nuoruudenystävä eräänä päivänä kulkee seudun läpi ja poikkeaa heitä katsomaan. Tämä ystävä on muuan noita levottomia henkiä, jotka eivät milloinkaan viihdy kauvan samassa paikassa. Aina nuoruudestaan asti on hän kiertänyt maailmaa ja on paraillaan uudella kulkuretkellä. Tapaaminen on sydämellinen, vanhoja muistoja uudistetaan; matkustajalla on paljo kerrottavaa, maalaisherran koko elämäntarina sen sijaan supistuu muutamiin harvoihin sanoihin. Pöytä katetaan; hyvä rouva ja hänen vanha taloudenhoitajattarensa joutuvat suureen pulaan; mitenkä he maalaiskeittotaidollaan saattavat kestitä miestä, joka on syönyt käärmeitä Amerikassa ja pääskysenpesiä Itä-Intiassa? Ystävä taasen, itsekäs kuten kaikki matkailijat, on omistanut ravintolatapoja, moittii yhtä ja toista, jopa suvaitsee ajaa pellolle vanhan pariskunnan lempikissankin.
Sillä välin herrat joutuvat hieman iloiselle tuulelle ja rouva menee, hurskaille tavoilleen uskollisena, hetkeksi messuun. Maalaisaviomiehemme käy yhä vilkkaammaksi; ystävä sanoo hänelle:
— Paras veli, minkälaista munkinelämää vietätkään täällä sopessasi? Pieni retkeily ympäri Eurooppaa vilkastuttaisi sinua; lähdetään yhdessä matkaan, minä lupaan huolehtia kaikesta.
— Olkoon menneeksi, sanoo toinen, ja kun hänellä ei ole rohkeutta ilmottaa asiasta vaimolleen, päättää hän käyttää hänen poissaoloaan hyväkseen, panna matkatarpeensa tuossa tuokiossa kuntoon ja lähteä matkalle.
Mutta kapsäkin täyttäminen on vaikeampaa kuin luulisikaan, kun ei ole sitä ennen tehnyt. Rouva saapuu kotiin, matkustajan on pakko ilmottaa aikeensa ja hän odottaa vastaukseksi oikein Xantippamaista rajuilmaa. Hän erehtyy; hurskas vaimo ei lausu ainoatakaan moitteen sanaa; kyyneleitään hän ei kuitenkaan voi pidättää.
— Hoitakaa hyvin ukkoraukkaani, sanoo hän; te olette reipas ja karaistunut mies; hänen tottumuksensa ja elämäntapansa ovat aivan toiset; hän kaipaa alati ystävällistä kättä, joka huolehtii hänen pienimmistäkin tarpeistaan. — Mutta jospa hän sairastuisi, enkä minä olisi silloin hänen luonaan!
Matkailija hämmästyy; sitä hän ei ollut ajatellut. Hän on kuitenkin, itsekkäistä tavoistaan huolimatta, pohjaltaan hyvä ihminen. Hän huomaa että hyvä rouva on oikeassa. Maalaisherra astuu kimpsuineen huoneeseen lähtövalmiina ja tavotellen sitä mahtiääntä, joka sopii talon isännälle. Se ei ota oikein onnistuakseen kelpo miehellemme; mutta hän ei tapaa mitään vastarintaa. Vaan nytpä alkaa matkailija kuvata toisin värein levotonta elämäänsä. Hän oli kerran maannut pahoin sairaana kurjassa ravintolassa; palkatut kädet häntä hoitivat, välinpitämättömät katseet odottivat hänen loppunsa lähestymistä. Silloin hän käsitti kodin arvon, sen onnen, mitä tuottaa hellä oman armaan käsi, joka jäähdyttää kuuman otsan polttoa, uskollinen sydän, joka jakaa surut ja ilot... Enempää ei tarvita; maalaisherramme kiireellinen päätös horjuu, hän jää kotiin, ja vielä enemmänkin: levoton ystäväkin jää heille; hän on jo kyllikseen kiertänyt maailmaa ja elänyt ainoastaan itseään varten; hän haluaa viettää lopun elämänsä rauhassa, omistaen runsaan kokemuksensa noiden hyvien ihmisten onnen kartuttamiseksi.