— Madame — sanoo hän mielentilansa osotukseksi — rappelez votre chat! — kutsukaa kissanne sisään!
Näin kappale loppuu.
Näytelmä on yksinäytöksinen komedia, nimeltä Le village, "Kylä", tekijä Octave Feuillet. Aihe on, kuten näet, kaikkein yksinkertaisimpia, ja kuitenkin on se käsitelty sellaisella hienoudella, huumorilla, hyväntahtoisuudella ja ihmistuntemuksella, että se sekä liikuttaa että miellyttää. Kappaleen neljää henkilöosaa näyttelivät mestarillisesti Samson, Regnier, mademoiselle Nathalie ja madame Joassin Théâtre Françaissa. Se herätti joka kerta sekä naurua että kyyneleitä, ja sillä oli — kunnia terveen maun — loistava menestys.
Vielä muuan näyte samasta teaatterista. Valitsen siksi La joie fait peur, "Ilo pelottaa", jonka tekijä on nerokas, liian aikaisin kuollut madame Emile de Girardin.
Muuan perhe on vaipunut syvään suruun. Ainoa poika, toivehikas nuori upseeri, on hiljattain kaatunut taistelussa. Hän jättää jälkeensä äidin, jonka ylpeys hän on ollut, rakastavan sisaren, lohduttamattoman morsiamen ja vanhan uskollisen palvelijan, joka on häntä muinoin kantanut käsivarsillaan. Kaikki nämät neljä ovat vakuutetut, että he hänessä ovat kadottaneet kaiken maallisen ilonsa; ainoastaan vanha palvelija koettaa, vaikka itse murtuneena, ylläpitää muitten rohkeutta. Ja se hänelle onnistuukin siinä määrässä, että molemmat tytöt hakevat uskonnon lohdutusta. Äiti yksin ei sitä voi; hänen surunsa on liian katkera; ylenpalttisessa tuskassaan hän syyttää itse kaitselmusta.
Kuitenkin sovittaa onnellinen kohtalo asian niin, että nuori upseeri ei olekkaan kuollut; hän on ainoastaan pahasti haavotettuna joutunut vankeuteen ja palaa nyt, tervehdyttyään ja vapaaksi päästyään, lomalle omaistensa luo. Ja nyt seuraa yllätysten sarja, kohtauksia niin hienoja ja todellisia kuin ainoastaan nerokas ja hienotunteinen nainen on voinut kuvata. Nuoren miehen kotiintullessa on portti suljettu, hän kiipee tutusta ikkunasta omaan huoneeseensa ja yllättää kuin kuusta pudonneena vanhan uskollisen palvelijan. Onneksi että näin sattui; hän yksin voi kestää tuon ilon valmistumatta. Hän itkee, hän nauraa, käyttäytyy kuin mielipuoli; mutta pian hän saa muuta ajattelemista. Sisar tulee; veli piilotetaan; vanhus panee liikkeelle kaiken kekseliäisyytensä, kiemuroi ja juonittelee niin, että tyttö pitää häntä hulluna; vihdoin hän aavistaa jotain salaisuutta, vetäsee oven auki ja lankee veljensä syliin. Uusia ylenpalttisia ilonpurkauksia. Sen jälkeen nuo kolme lyöttäytyvät yhteen valmistaakseen morsianta, mutta tämän yllätyksen asettaa tekijätär hienotunteisesti näyttämön ulkopuolelle. Vihdoin neuvottelevat kaikki neljä keskenään valmistaakseen äitiä. Edellinen on ollut leikkiä tämän rinnalla, sillä ilo uhkaa suorastaan tappaa hänet.
Nämä kohtaukset ovat erinomaisesti suunnitellut ja esitetyt. Mikä hyväntahtoisten juttujen paljous kiedotaankaan äitiraukan ympärille saattaakseen ensin toivon kipinän tuikkimaan ja sitten vähitellen kirkastaakseen toivon varmuudeksi! Mutta sellaisia tunteita ei voi milloinkaan herättää ja paisuttaa matemaattisten asteiden mukaan. Äidinsydän tekee kaikki laskut tyhjiksi. Liittoutuneet huomaavat kauhistuksekseen että äiti, tarkkasilmäinen kuten vain äiti saattaa olla, oivaltaa heidän salaisuutensa ennemmin kuin on laskettu, ja he koettavat nyt parantaa asiataan uusilla jutuilla, joiden tarkotus on riistää häneltä ennenaikainen varmuus. Mikä tunteiden ristiaallokko sekaantuneena toimeensa kykenemättömien valehtelijoiden koomillisuuteen! Tyhjiksi raukeevat kuitenkin nämät viattomat juonet; äiti ei laske mahdollisuuksia myötä eikä vastaan; hän päättää sisäisen vakaumuksensa mukaan, ehdottomasti, välittömästi, ja hän erehtyy siinä harvoin. Niin käy nytkin; tätä äitiä ei voi kukaan pettää; hän repii kiihtyvällä innolla rikki sen verukkeiden verkon, joka on hänen ympärilleen kudottu, keksii poikansa ja vaipuu pyörtyneenä hänen syliinsä.
Ratkaisu suoriutuu kuitenkin onnellisesti; ilon vaara on ohi, ja nyt se antaa äidille uutta elämää. Kaikki käy hyvin. Mutta paras ja kauniin tulee viimeksi. Tämä sama äiti, joka surunsa kukkuroillaan ollessa on rohjennut syyttää kaitselmusta, hän taipuu nyt, onnensa huipulla, Jumalan voimakkaan käden edessä, katuvaisena, nöyränä, miltei menehtyneenä hänen rajattoman armonsa tunnossa.
Uudistan vieläkin, Betty: sellainen voi teaatteri myöskin olla. Olen tahallani valinnut nämät kuvaukset paremmin sydämen kuin toiminnan maailmasta, koska ne ovat niin yksinkertaisia, että miltei lapsi voi ne käsittää. On myönnettävä että sellaiset taulut jalostavat ja sivistävät, että ne laskeutuvat miellyttävänä kasteena elämän polttavaan taisteluun, palauttaen ihmisiä yksinkertaisimpaan, puhtaimpaan elämänonnen muotoon: perheonneen. Emme voi myöskään sanoa että nämä taulut kiinnittäisivät ajatuksemme maalliseen elämään niin, ettei niiden läpi pilkistäisi mitään korkeampaa, mitään ikuista. Päinvastoin: niiden läpi käy samalla huokaus tämän elämän pettävästä levosta ja niistä kohoo aina korkeutta kohti viittaava käsi. Kauvemmas ei teaatteri voi mennä, sillä jos se sen tekee, niin se käy omia rajojaan ulommaksi.
Ne, jotka meidän keskuudessamme täällä pohjolassa kieltävät teaatterilta kaiken arvon ja oikeutuksen, ne tekevät niin sen vuoksi, että tuntevat teaatteria ainoastaan kuulopuheiden mukaan taikka ovat oppineet tuntemaan ainoastaan sen huonoja puolia. He eivät ajattele, että juuri korkeimmat ja ylevimmät inhimilliset laitokset ovat suurimmille kiusauksille alttiita, niin että jos teaatteri on paljo rikkonut — ja niin se on epäilemättä tehnytkin — niin se johtuu oikeastaan siitä, että sen tehtävä on niin ylevä ja vaikea, että se ikäänkuin yhtaikaa sulkee piiriinsä koko ihmiselämän lihoineen ja verineen, syntineen ja puutteineen, saappaineen ja kannuksineen, taiteen puitteisiin katsojain silmäin eteen. Lisäksi tulee että teaatteri enemmän kuin mikään muu taidelaji on riippuvainen monesta yhdistetystä voimasta, ja jos jokukaan niistä on vaillinainen ja virheellinen, on kokonaisvaikutuskin kiero ja puutteellinen. Aihe täytyy olla hyvin valittu ja käsitelty, juoni taitavasti sommiteltu, näytteleminen kauttaaltaan eheätä, näyttämöllepano moitteetonta, näyttelijät sellaisia, että heidän elämänsä näyttämön ulkopuolella ei häiritse vaikutusta näyttämöllä; ja teaatterissa täytyy kaiken kaikkineen vallita raitis, jalo ja kansallinen henki. Vihdoin täytyy sillä olla yleisö, joka käsittää ja kannattaa hyvää, ja arvostelu, joka hillitsee ja tuomitsee näyttämöllä esiintyvää pahaa. Ja kun ajattelemme miten harva näistä välttämättömistä ehdoista vielä on voitu täyttää meillä pohjolassa, niin voimme todella sanoa että meillä ei vielä ole ollut teaatteria, joka olisi sitä nimeä ansainnut, joten siis kaikki sitä laitosta koskeva tuomitseminen, joka meillä on kantanut teaatterin nimeä, ei ole kohdannut itse teaatteria, vaan ainoastaan sen varjokuvaa. Sellaiset tuomitsemiset ovat minusta aivan samaa, kuin jos lappalaiset tahtoisivat nostaa huudon metsän rappeutumisesta ja kelvottomuudesta sentähden, että heillä on silmäinsä edessä ainoastaan käpristyneitä vaivaiskoivuja.