Mutta sentähden on myöskin ylen tärkeätä saada teaatteri ja siihen kuuluva kirjallisuus näyttämötaiteen nimeä vastaavaksi. Mitkään muut yritykset vastustajien vaijentamiseksi eivät onnistu. Saattaa kuitenkin olla useita sellaisiakin, jotka eivät milloinkaan ota uskoakseen että näyttämö on muuta kuin komedianttien temmellyspaikka. Sellaisia vihollisia on teaatterilla kaikissa maissa, ja siellä, missä ollaan johdonmukaisia, tuomitsevat he samalla urheasti sekä taiteen että tieteenkin. Mutta meidän teaatteripöpöillämme ei ole kylliksi otsaa viskatakseen tuota tuomiota inhimillisen älyn kasvoja vasten, ja sentähden he kaikkein suosiollisimmin jättävät rauhaan enimmät tähän alaan kuuluvat pyrkimykset, ainoastaan teaatteri on heille "ein Gräuel". Ikäänkuin he voisivat tuomita teaatteria tuomitsematta samalla runoutta, ja niinkuin he voisivat tuomita runoutta tuomitsematta taidetta, ja niinkuin he voisivat tuomita taidetta tuomitsematta tiedettä. Tähän he taasen väittävät että kaikki riippuu siitä, minkä hengen lapsia toinen tai toinen on, ja siinä he ovat aivan oikeassa. Mutta se ei ole mikään uusi ajatus, sillä se on itse taiteenkin ehto, ja taiteen syyksi voidaan yhtä vähän lukea kaikenlaisten rikkaruohojen versomista sen nimessä, kuin esimerkiksi tieteen syyksi alkemiaa, kiromantiaa ja muuta semmoista, jotka pukeutuvat sen oppineisiin varusteisiin. Voi olla eri mieliä mikä olisi paras tapa luoda meille hyvä kotimainen teaatteri, mutta siitä meidän pitäisi olla yksimielisiä, että se ei käy päinsä ilman koulua ja keskustaa pääkaupungissa ja ilman vakinaista näyttelijäkuntaa, joka vähitellen muodostuu hyvistä kotimaisista aineksista. Jos taasen tästä ollaan yksimielisiä, niin on kai luonnollista että valtio ja yksityiset tavalla tai toisella raivaavat tietä tuollaisille harrastuksille.
"Tulemme aivan hyvin aikaan ilman teaatteria!" — Totta sekin. Tulemme myöskin aikaan ilman tauluja, ilman kirjoja, jopa kuumimpana kesäaikana ilman vaatteitakin. Mutta sivistys tuo mukanaan lisääntyneitä tarpeita, ja se kulttuuri-aste, joka iloitsee tarpeitten vähyydestä, on epäilemättä ihmissyöjäin kannalla.
"Meidän pitää kohdistaa voimamme tärkeämpiin tehtäviin!" — Kieltämättä. Mutta kun keväällä sataa, niin onhan ihmeellistä etteivät kukat ja ruohot odota metsää, joka kuitenkin on niin paljoa suurempi ja tärkeämpi, vaan kaikilla on se ylpeä vaatimus, että tahtovat yhtaikaa puhjeta maaemon sylistä.
"Ja mitä me hyödymme komedioista ja komedianteista?" — Mitä me hyödymme lauluista ja tauluista, marmorikuvista ja kielisoittimista, hyvistä esikuvista, pahan rankaisemisesta, viisauden neuvoista, mielettömistä harha-askeleista, kauneudesta joka viehättää, ylevyydestä joka liikuttaa, kokemuksen varotuksista, onnen elähdyttävästä näystä, onnettomuuden säälimisestä, narrimaisuuden ilkkumisesta, iloisuuden sukkeluuksista, suuruuden ihailemisesta, alhaisuuden halveksimisesta, isänmaanrakkaudesta, jopa rakkaudentunteesta hyvettä, totuutta, oikeutta, kunniaa ja ihmisyyttä kohtaan? Mitäkö hyödymme? sanot sinä. Niin emmehän voi niitä syödä, emmekä juoda, emmekä niihin pukeutua, emme käydä niillä kauppaa, emmekä kaivaa niillä ojia, emme sytyttää niillä tulta, emmekä ladata kanuunoita, emme laittaa niistä papiljotteja (tukankieruttimia) emmekä tehdä niillä mitään muutakaan oikein nähtävästi ja tuntuvasti hyödyllistä. Ja kuitenkin rakastamme näitäkin tunteita ja opetuksia, joita emme voi puntarilla punnita, ja niistä on meille semmoista hyötyä, jota eivät mitkään numerot voi osottaa, ja ne lämmittävät sydäntämme enemmän kuin koivun tai männyn lämpö. Mitä me niistä hyödymme? Opimme niiden kautta kaksin verroin elämään, kärsimään, iloitsemaan ja rakastamaan, koska ne kohottavat eteemme muita, jotka ovat eläneet, kärsineet, iloinneet ja rakastaneet niinkuin mekin, ja koska sellainen näky irrottaa meidät ahtaasta itsekkyydestämme ja siirtää meidät mielikuvituksen ja näkemyksen voimalla ulkopuolellamme olevaan ihmiskuntaan. Jos välttämättä tahdot teaatterista hyötyä, niin tyydy tähän, mutta jos tahdot ainoastaan iloa, niinkuin iloitsemme hyvästä ja kauniista, niin etsi sitä sydämestäsi — sillä siellä on sen sija.
41. Ylienkeli Mikael.
Luovun kaikista yrityksistä kuvata Louvrea ja Tuilereitä. Nuo nyttemmin yhteenrakennetut palatsit, joissa suuri kansallisuus asustaa suurellisesti ja joissa vuodet ja kuukaudet ovat aikaansaaneet enemmän kuin ennen vuosisadat, mitä vaiheita niiden muurit ovatkaan nähneet! Pitkä jono kuninkaita ja keisareita on siellä kantanut raskasta kruunuaan; Frans I on siellä ottanut vastaan Kaarlo V:nnen; Henrik IV vietiin sinne kuolevana, verta vuotavana; Ludvig XVI joutui siellä vallankumouksen saarrettavaksi; konventti ja yhteishyvänvaliokunta lähettivät sieltä julistuksensa ja verituomionsa; Ludvig Philip luuli sinne sijottaneensa sukunsa ainaiseksi, ja pakeni sieltä lakeijaksi puettuna; vuoden 1848 katusulkusankarit samoilivat siellä kullattujen huoneiden läpi, repivät riekaleiksi valtaistuimen purppuran ja tahtoivat muodostaa palatsista vaivaishuoneen;[18] presidentti Louis Napoleon teki sinne tuloaan kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1851, ja lensi koterostaan täysikasvuisena keisarillisena kotkana, kunnes vuonna 1857 loistavilla juhlilla vietti vuosisatojen täydellistymistä yhdistämällä molemmat palatsit. Ja maan mahtavien rinnalla on vuorotellen ja peräkkäin näissä Louvren saleissa elänyt ja käskenyt kaikenlaatuiset taideniekat, kuninkaalliset ja keisarilliset jalkavaimot, ravintoloitsijat, kaupustelijat, kuljeksijat ja pikentit, kunnes kuolemattomat taideteokset ja muistomerkit ovat täällä löytäneet tyyssijansa ja ikäänkuin yhteen polttopisteeseen koonneet kaikki, millä Frans I:n taiderakkaus, Bourbonien rahat, Napoleon I:n vallotukset ja Napoleon III:n tahdonlujuus ovat Ranskaa rikastuttaneet.
Louvre ja Tuileriet! Onnelliseksi ajatukseksi saattaa sanoa tätä vallan ja taiteen yhdistämistä — noiden inhimillisen kunnianhimon kahden päämaalin, joista toinen tekee historiaa ja toinen sitä kuvailee. Tässä kuitenkin erehdyin; taidekin antaa historian aineksia, valtakin sitä kuvailee; mutta kun valtaistuimet ovat kukistuneet pirstaleiksi, katselevat vielä Rafaelin, Correggion ja Murillon kuvat elävin, kuolemattomin silmin tulevia vuosisatoja.
Louvren museot ovat Ranskan ylpeys ja ovat avoinna jokaiselle haluavalle. Niitä on kaikkiaan yksitoista, nimittäin: 1) maalaukset; 2) antiikkinen kuvanveisto; 3) nykyaikainen kuvanveisto; 4) piirustukset; 5) piirroskuvat; 6) meritoimi; 7) hallitsijain muistot (musée des souverains); 8) assyrialaiset muinaisjäännökset; 9 egyptiläiset muinaisjäännökset; 10 amerikkalaiset muinaisjäännökset; 11 algierilaiset antikviteetit ja erikoisuudet. Nämät aarteet ovat äärettömät; paraikaa ilmestyvästä luettelosta luullaan paisuvan kuusi tiheään painettua nidosta. Vaikea on päättää ja mausta riippuu, mikä näistä kokoelmista eniten vierasta miellyttää. Emme unohda hevin sitä mahtavaa vaikutusta, minkä tekevät Layardin ynnä muiden hiljattain Niniven raunioista kaivamat assyrialaiset muinaisjäännökset, jättiläismäiset, eriskummallisiksi hirviöiksi muodostetut kivimöhkäleet, jotka tuijottavat jäykin silmin vuosisatojen takaa nykyajan muurahaiskekoa, joka heidän ympärillään häärää. Pysähdymme sanattoman ihastuksen valtaamina katselemaan orjaa, joka on kahleihinsa nukkunut, Michelangelon taltan mestarituotetta; voimme, jos niin tahdomme, ihailla Ludvig pyhän miekkaa, Frans I:n satulaa, Ludvig XIV:n tekotukkaa ja kardinaali Richelieun alttaria, taikka pysähdymme osanotolla katselemaan Lapérousen haaksirikon jätteitä ja ihmettelemään Ranskan suurimpien satamien korkokuvia. Vasten tahtoammekin viivymme kuitenkin kaikkein kauvimmin komeissa taulukokoelmissa; niillä on hiukan kaikille tarjottavaa.
Louvren museon voittaa Berlinin museon tarjoama historiallinen yleiskatsaus uudenaikaisen maalaustaiteen kehdosta aina sen korkeimpaan kukoistukseen saakka, sen voittaa myöskin Dresdenin museo italialaisten ja varsinkin espanjalaisten mestariteosten runsauteen nähden; mutta kaikkien aikojen ja koulujen erinomaisten maalausten runsauteen nähden — joiden joukossa Galerie de Medicis vilisee Rubensin voimakkaita kuvia — on Louvre luultavasti ilman kilpailijaa. Kuluu kuukausia ja vuosiakin ennenkuin ennätämme tutustua edes parhaimpiin niistä. Edessäni on uuden luettelon ensimäinen osa, kahdestoista painos, 324 8:0 sivua. Italialaiset koulut yksistään käsittävät kolmesataa sivua. Ranskalainen koulu on hyvin rikas; Louvre kokoo ainoastaan niiden maalarien teoksia, joiden käsi on jo ijäksi siveltimestä hervonnut; kaunotaiteiden palatsi (Palais des beaux arts) tarjoo tyyssijan elävien taideniekkain palkinnonsaaneille teoksille.
Louvren suurisali ja Apollosali ovat kai loistavimmat suojat, mitä minkään valtion tuhlaava anteliaisuus vielä on taiteen muistomerkeille pyhittänyt. Mutta kaikkien näiden aarteiden keskuksena on Salon carre, joka on saanut nimensä tasaneliöisen muotonsa mukaan. Tänne on ikäänkuin polttopisteeseen koottu kaikkien aikojen mestariteokset. Rafaelin Pyhä perhe rauhallisessa majesteettiudessaan[19] — taulu, joka saattoi Frans I:n lausumaan että "suuret taiteilijat jakavat suurten kuninkaiden kanssa kuolemattomuuden kunnian". — Correggion ihana Antiope; Murillon kuuluisin madonna (l'immaculée conception), joka on maksanut 615,000 frankkia ja jonka heleät, läpikuultavat värit ikäänkuin haihtuvat avaruuteen; Titianin Kristus, jota kannetaan hautaan; Van Dykin Kaarle I; Rubensin kauhistava Thomyris, joka heittää Kyron pään verellä täytetyssä säkissä sisään; Paul Veronesen Kaanaan häät; Gerard Dovin Rampa — nämät ja monet muut, mitkä liikuttavia ja suloisia, mitkä voimakkaita, mieltä tärisyttäviä tauluja, koristavat tuota ihmeellistä salia, jota varten yksinomaan kannattaa tehdä Pariisinmatka. Mutta sen sijaan että kauvemmin viipyisimme noita kuvia tarkastamassa, joista jokainen näyttää sanovan katselijalle: katsele minua oikein, sillä minun arvoistani et näe kenties enää milloinkaan! — pysähtykäämme mieluummin erään taulun eteen, jolla ei ole suurin maine, kenties ei suurin arvokaan noiden monien joukossa, mutta joka on sellainen, että minä, Dresdenin madonnaa lukuunottamatta, en tiedä koko maailmassa kangaskappaletta, jota voisin siihen verrata.