Katsojan eteen leviää silmänkantamaton, kammottava erämaa, täynnä kallioita, joiden halkeamista sieltä täältä kohoo tulisia liekkejä. Tässä erämaassa makaa Saatana kaatuneena ja voitettuna, suunnattoman, ihmispäällä varustetun lohikäärmeen muotoisena, ja lohikäärmeen häntä häämöttää kaukaa etäisyydestä, niinkuin se tahtoisi ympäröidä koko maanpiirin. Kaikki pahat himot, vaino, viha, kosto, kateus, ylpeys, mitä ankarin tuska ja mitä voimattomin epätoivo kuvastuvat Pimeydenruhtinaan villiytyneessä olennossa — sama olento, jota Milton on sattuvasti sanonut "enkelin raunioksi" ja jossa vielä voimme huomata hänen entisen ylimaailmallisen kauneutensa surkastuneita jälkiä. On myönnettävä ettei Rafael ole esittänyt häntä siten; hänen on täytynyt sekä kirkon näkökannalta katsoen että jyrkän vastakohdan aikaansaamiseksi maalata hänet inhottavaksi; mutta hän suo kuitenkin Saatanalle erään ominaisuuden, joka tyydyttää katsojan silmää, nimittäin jättiläiskoon ja vallan, joka, jos kohta nyt musertuneena, näyttäytyy kyllin voimakkaaksi maan perustuksia järkyttääkseen. Pimeydenruhtinas ei ole nöyrtynyt, ainoastaan voitettu; hänen ojennetut kätensä tarttuvat raivoten paljaisiin, harmaisiin kallioihin, ja missä hyvänsä hän niihin koskettaa, leimahtaa hänen kynsiensä alta tuliset liekit.
Mutta Rafaelia ei saata moittia siitä, mistä Miltonia on moitittu, nim. että hän olisi tehnyt Saatanan taulunsa sankariksi; tässä makaa paha maassa ainoastaan sitä enemmän korottaakseen hyvän ja taivaallisen voittoa. Tämän mitä rajuimpien intohimojen hirmukuvan edessä seisoo ylienkeli Mikael, taulun päähenkilö, kirkastetussa, autuaassa ihanuudessaan, ennen kaikkea ilmaisten tyyneyttä, joka tekee mitä ylevimmän vaikutuksen. Hän seisoo kauniin nuorukaisen haamussa, liidellen alas korkeudesta yhä vielä suurten loistavien siipiensä kannattamana, niin että ainoastaan vasemman jalan kärki koskettaa allansa olevaa hirviötä. Hänen varustuksensa välkehtivät teräkseltä ja kullalta; nostetussa oikeassa kädessään on pitkä keihäs, kärki alaspäin suunnattuna, valmiina lävistämään lyödyn perintövihollisen. Koko hänen olentonsa ilmaisee sankarin voimaa ja majesteetillista suuruutta, mutta samassa, niinkuin jo mainitsin, tuota ikuisuuden tyyneyttä, tuota täydelleen intohimotonta ylevyyttä, ilman vihaa, ilman kostoa, sanalla sanoen, tuota autuasta suuruutta, jolla ainoastaan enkeli voi taistella ja joka saa voimakkaimman taustan hänen allansa olevasta, rikoksien ja intohimojen maailman villistä vimmasta. Hän ei voi armahtaa; jumalainen oikeus vaatii rangaistusta; mutta se on rangaistus, jonka suunnattomaan voimaan sisältyy yhtä suunnaton laupeus.
Sanotaan että taiteilija ja runoilija lainaavat taulunsa elämästä, niistä kokemuksista, joita joskus itse ovat eläneet. Se on kyllä totta, mutta se ei koske neron korkeimpia ilmestyksiä. Rafaelin Sikstiniläinen madonna ja hänen Mikaelinsa eivät ole tämän maailman ja tämän elämän lapsia; siitä on lainattu ainoastaan ulkonaisia muotoja. Tuo madonna ja tuo Mikael ovat ilmestyksiä toisesta maailmasta; maan päällä ei ole mitään heidän kaltaistaan; he ovat liian yleviä, liian puhtaita kohotakseen milloinkaan, paitsi yhdessä ainoassa, Jumal-ihmisessä, maallisten intohimojen saastuttamalta tantereelta.
Epäilemättä juuri vastakohta, antiteesi, on omiansa kohottamaan Rafaelin taulun niin suuressa määrässä muita korkeammalle. En tahdo myöskään kieltää etteikö antiteesi voi mennä liian pitkällekin, niinkuin Victor Hugota on syystä moitittu. Mutta taiteen korkeimmilla aloilla se on yhtä tarpeellinen kuin varjo maalaustaiteessa. Ylienkeli ei olisi niin ylevä, ellei hän polkisi perkelettä jalkainsa alle. Tuossa taulussa on jotakin dramaattista, siinä ettei toiminta ole päättynyt; ristiriita on edessämme, ratkaisu on tapahtumaisillaan, mutta jännitystä jatkuu. Erotuksen näitten asteiden välillä näemme muun muassa Judithia esittävissä tauluissa; se, jossa hän kohottaa miekkansa Holoferneen yli, on verrattomasti taiteellisempi kuin se, jossa hän pitää kädessään hänen katkaistua päätään.
Louvressa on vielä toinen Rafaelin tekemä Mikaelia esittävä taulu. Siinä miekalla ja kypärillä varustettu ylienkeli lyö lohikäärmeen, joka on kiertänyt häntänsä hänen jalkojensa ympäri. Kaikellaiset hirviöt tungeskelevat hänen ympärillään; etäämpänä näkyy palava kaupunki sekä käärmeiden ja siivellisten lohikäärmeiden ahdistamien kadotettujen tuskat. Samaten tapaamme Louvressa Rafaelin Pyhän Yrjänän täysissä varusteissa valkoisen hevosen selässä, kukistaen miekallaan lohikäärmeen, jonka jo on lävistänyt peitsellään; etäämpänä näemme nuoren kruunupäisen tytön, joka esittää epäjumalanpalveluksesta vapautettua Kappadokiaa. Molemmat nämät taulut, vaikka kohta käsittelyltään fantastisempia, ovat verrattomasti edellistä ala-arvoisemmat sommittelun yksinkertaisuuteen, kokonaisuuteen ja ylevään kauneuteen nähden.
Suuri Mikael, niinkuin mieluimmin häntä nimittäisin, on maalattu kirkkotyyliin vuonna 1518 ja alkuansa puulle. Häntä on myöskin pidetty hallitsijavallan symboolina, joka polkee jalkainsa alle vääräoppisuuden ja kapinallisuuden, jonkatähden myöskin Ludvig XIV aikoinaan antoi asettaa tämän taulun kaikkeinkristillisimmän valtaistuimensa kohdalle. Varmaa on että tämä taulu on katoolilaisten kesken erittäin suosittu, ja 1856 papisto näytteli sitä Notre Damessa eri sisäänpääsymaksusta tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Mutta olkoonpa tuon asian laita miten tahansa; kaikkien katoovaisten ajan virtausten yläpuolella seisoo tuo ylevä enkeliolento aina yhtä suurena ja yhtä ihanana, kristillisenä taideteoksena, jota kaikki uskontunnustukset katselevat kunnioituksella, ylevänä ilmestyksenä, jommoista on harvalle kuolevaiselle suotu, ja kauneuden perikuvana, jommoista myöhemmät mestarit ovat turhaan tavotelleet.
42. Saint Cloud, Versailles, Trianon.
Minulle näytettiin kolmea linnaa: kuninkaiden päähänpistojen ja jalkavaimojen oikkujen tuloksia, mutta kuitenkin suuren kansan ylpeyden esineitä; katoovaisen komeuden näyttämöitä ja kuitenkin katoomattomien muistojen tyyssijoja; kuplia ajan kiitävässä virrassa ja kuitenkin kappale jähmettynyttä historiaa muureineen, puistoineen, marmorikuvineen ja tauluineen. Ympäröikö mitään muuta kaupunkia sellaiset huvilat ja voiko mikään toinen puutarha kerskailla sellaisista huvimajoista? Se ei ole loisto eikä komeus, joka on nostanut nuo linnat suureen maineeseensa; toiset hallitsijat saattavat rakentaa itselleen yhtä loistavia lasikaappeja; niiden merkitys jälkimaailmalle on kenties kerran oleva se, että täyttävät vahtimestarin taskuja hänen ajaessaan töllistelevää matkailijalaumaa edellään kultaisten salien läpi. Mutta täällä tunnemme että rakennusmestari on ollut suuri nero, suuri turhamielisyydessäänkin; ja aikoja sitte maatuneet yksinvaltiaat ovat tietämättään olleet ainoastaan hänen välikappaleitaan. He luulivat laativansa omalle vuosisadalleen lakeja, ja he vain toteuttivatkin tahdottomasti Ranskan aikeita.
Nämä linnat ovat ranskalaisia; se on koko niiden viehättäväisyyden ja heikkouden salaisuus. Roomalaiset rakensivat Hadrianin huvilan, maurilaiset Alhambran, espanjalaiset Escurialin, preussilaiset Sans-soucin; ruotsalaiset Hagan ja Drottningholman; parikymmentä muuta kansallisuutta saattaa rakentaa jotain suurempaa ja kauniimpaa, mutta kukaan ei jäljitellä Versaillesia.
Eräänä sunnuntaina näin suihkulähteiden leikin Saint Cloudissa — les grandes eaux, niinkuin niitä sanottiin. Tämä näytelmä oli sangen laiha nähtävä Imatran maanmiehelle. Nuo pienet, vaivaiset purot siilautuvat varsin vaivaloisesti alas marmoriputouksista ja lihavien tritoonien suiden kautta. Neljännestunnin kuluttua olimme tuohon ihanuuteen kyllästyneet; mutta se, mihin ei silmä kyllästynyt, oli tuo ihana puisto, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tammia ja kastanjoita. Ihmisvilinä pysyttäytyi siellä alhaalla, tungeskellen satojen myymäläkojujen ja vohvelinpaistajattarien ympärillä; ainakin kaksikymmentä tyttöpensionaattia oli täällä huviretkellä ja kukin oli valinnut itselleen nurmikkonsa, jossa heittivät palloa ja volangia ja pitivät sydämellistä iloa "maalla". Mutta ylhäällä puiston kukkuloilla oli yksinäistä ja viileätä; hallitsijasukujen muistot suhisivat varjoisissa puissa; ne olivat kasvullisuuden vihreitä kruunuja, rauhallisempia ja kestävämpiä kuin kultaiset kruunut.