Linna on sievä ja tekee maalaisen vaikutuksen; sen läheisyyteen on syntynyt kokonainen kaupunki. En nähnyt sitä sisältä: l'empereur est là; keisari oli siellä silloin perheineen. Kello kaksi j.p.p. nähtiin santarmien kohteliaasti käskevän kansanjoukkoja poistumaan puiston läpi johtavalta suurelta kävelytieltä; kaikkien oli pakko vetäytyä määrätyn matkan päähän ja pari ratsastajaa ajaa karautti puiston sisään, luultavasti sitä tutkiakseen. Muutamia minuutteja myöhemmin vierivät esiin keisarilliset vaunut, kahden ratsastajan saattamina. Vaunuissa istui keisari Napoleon III ja keisarinna Eugenie, jotka läksivät ajeluretkelle vihreään, tuoksuavaan puistoonsa. Te maan mahtavat, joille ei edes kesän vihreys tarjoa turvallista olinpaikkaa, kukapa tahtoisi teidän kohtaloanne kadehtia! Paljoa mieluummin tahtoisin juoksennella reippaana poikana tai iloisena tyttönä nurmikolla kuin huoata yksinäisenä ja mahtavana, kultaisiin kahleisiin kytkettynä vankina itse vapaan luonnonkin keskellä.
Vietin yhden päivän Versaillesissa. Tarvitsisi kuukauden voidakseen siellä koteutua. En tahdo puhua sen historiasta; siitä tulisi kokonainen kirja.[20] Mutta Versaillesia ei voi mainita muistamatta samalla Ludvig XIV:ta. Hänen haamunsa kulkee näiden tyhjien salien läpi niinkuin Nebukadnezarin henki liitelee Babylonin rauenneiden holvien läpi. Tänne hän kuuluu; täällä viehätymme vielä kerran sanomaan häntä suureksi — häntä, jota toinen vuosisata jumaloi ja toinen polki lokaan ja joka yhtä vähän ansaitsi jumaloimista kuin häpäisemistä. Miltei kaikki hänen luomansa ovat sittemmin tomuksi rauenneet — hänen itämainen komeutensa, valtiolliset tuumansa, tuhlaamansa miljoonat, uskonpakkonsa, lainsäätäjävaltansa Euroopan tapojen suhteen — ainoastaan Ranskan taide, Ranskan kirjallisuus ja kieli ovat jääneet hänen muistolleen uskollisiksi ja kiittävät häntä vielä tänään elähyttäväksi hengekseen. Mikä opetus tämän maailman ylhäisille! Heidän valtansa on haihtuvaa, aarteensa katoavat, poliittinen shakkipelinsä on tuulenpyörteille altis; mutta se, mitä he ovat tehneet maansa kulttuurin ja sen sivistyksen hyväksi, se yksin pysyy vuosisatoja, se yksin siunaa heidän nimeänsä vielä kauvan senkin jälkeen, kuin jälkimaailma on heidän voimatonta valtiotaitoaan ivaillut ja imartelijain liukkaat kielet ovat vaijenneet heidän katoovaisten hautojensa ääressä.
Versaillesin linna on suuri ja jäykkä niinkuin se vuosisata, jonka helmasta se on kohonnut. Laajan vanhan puiston varjoisat käytävät lähtevät säteittäin yhdestä ainoasta keskipisteestä, kuuluisasta kukkulasta kallisarvoisine suihkulähteineen ja vesijohtoineen, ja kulkevat sieltä yhä loitommas, toisistaan suuren puoliympyrän kehään; ja tämän puoliympyrän edessä leviää linna mahtavine fasaadeineen ja sivurakennuksineen. Puisto, joka on kauvan ollut oman tyylinsä mallina, on liian jäykkä miellyttääkseen; siinä on liian paljo mittausoppia; kokonaisuus on raskas ja jäykän ylimyksellinen tai oikeastaan yksinvaltainen, sillä hallitsijan valtaistuin on kaiken keskipisteenä. Mieltä masentavan vaikutuksen tekee nähdessämme luonnon vapaiden poikien, korkeitten lehmusten seisovan leikattuina ja pakonalaisina kuin sotamiehet rivissä. Mutta kerrassaan suurenmoinen on niiden aikaansaama vaikutus! Omituiselta vastakohdalta tuntui nykyajan keveämielisen nuorison sokkosilla-olo ja polkkien sävelet le tapis vert nimisellä suurella, suorakaiteen muotoisella nurmikolla kukkulan alapuolella. Pitkät käytävät olivat varsin autiot; luolat rappiolla, puolet suihkulähteistä, pronssinen jättiläinen, le Géant, ja kuuluisien vedenneitojen kylpy kauniine marmoripatsaineen hävinneitä. Näissä muistojen yksinäisissä, vihreissä hautakammioissa lauloi iltasella suloinen satakieli rinnastaan luonnon huokauksen inhimillisen suuruuden katoovaisuudesta.
Yksinäisyyttä lievensi kuitenkin joka askeleella marmorikuvat. Yksin puistossa on kuolematon, satakuusikymmen-lukuinen joukko kuvanveistoksia. Ja jos astumme linnaan, kasvaa näiden mykkien asukkaiden luku niin suureksi, että voimme ruveta pelkäämään aaveita keskellä kirkasta päivää. Täällä ei asusta enää Ludvig XIV, vaan itse Ranska kuvin ja tauluin esitettynä. Loppumattomissa käytävissä, pitkissä sali-jonoissa esiintyy täällä Ranskan historia siveltimen ja taltan ikuistuttamana. Katsoja näkee täällä Ludvig XIV:n, XV:n ja XVI:n, Napoleon I:n, Ludvig XVIII:n, Kaarlo X:n ja Ludvig Filipin sekä sotaiset että rauhaiset toimet. Puuttuu ainoastaan vallankumous — ja mestauslava. Napoleonin urostyöt käsittävät yksin suuren loistavan salin, joka kantaa hänen nimeään. Horace Vernetin kuuluisa Smalah muuttaa suunnattoman seinän yhdeksi ainoaksi tauluksi, jonka kaikki henkilöt ovat luonnollista kokoa. Ollaan niinikään aikeessa siirtää tänne Napoleon III:n urostyöt, tuosta kuuluisasta taulusta alkaen, joka esittää häntä presidenttinä vannomassa valaa hallitusmuodolle. Mutta eivät yksin hallitsijat asusta näissä saleissa; Ranskan kansa asuu niissä samalla oikeudella. Kaikki mitä tämä rikas maa on tuottanut suurta, nerokasta, jaloa ja kaunista, esiintyy täällä katsojalle valokuvina, kuvapatsaina, kuvaryhminä ja historiallisina tapauksina. Millainen kansa! Millainen historia! Kun olemme ihailleet Cartesiusta ja Montesquieutä, Turenneä ja Vaubania, Sullya ja Richelieutä, Molièreä ja Chateaubriandia, menemme heidän luotansa Ninon de l'Enclosin ja Gabrielle d'Estréen tai Jeanne d'Arcin jalon kuvan ääreen, jonka on marmoriin veistänyt prinsessa Marie Orleansilainen. Ja jos väsymme Ranskan suuruuteen, kauneuteen ja jalouteen — no niin, tuolla on juonien sommittelija Louvois, täällä parittelija Dubois, tuolla Montespan paimentytön puvussa ja Maintenon rukouskirjoineen ja hänen rinnallaan Pompadour, nainen, joka ei osannut punastua!
Versaillesin puiston läpi ei ole kuin neljännestunnin kävelymatka suuri ja pieni Trianon nimisiin huvilinnoihin — huvimajoihin palatsien vieressä; varsinkin pieni Trianon on sievä ja miellyttävä. Se on perhetaulu Bourbonien kotielämästä. Viemme sieltä muiston kallisarvoisista gobeliineista, muhkeista Sèvres-posliineista ja — huvin että olemme hengittäneet samaa ilmaa kuin Louise La Vallière.
Kaikki ovat menneet katoovaisuuden tietä — kauniit herttuattaret, loistavat chevalierit suurine tekotukkineen ja hallitsija itse, joka antoi verrata itseään taivaankappaleiden ympäröimään aurinkoon — kaikki he ovat menneet; mutta Versaillesin muurit puhuvat ja Ranskan hengetär katsoo niihin ylpeydellä. Ne ovat eläneet hallitsijasukuja ja vakiomuotojakin kauvemmin ja pukeutuneet kahden vuosisadan kunniaan. Tätä katsellessaan antaa Ranska kaikki anteeksi.
43. Rahapaja. Père Lachaise.
Olen ennen huomauttanut siitä erinomaisesta hyväntahtoisuudesta, jolla vieraan sallitaan päästä kaikkiin Pariisin nähtäviin paikkoihin. Eräänä päivänä kirjotin kaupunginpostissa keisarillisen rahapajan päällikölle ja sain seuraavana päivänä samaa tietä sisäänpääsykortin.
Raha asustaa Pariisissa kolmessa komeassa palatsissa: pörssissä, pankissa ja rahapajassa. Viimemainitun voittaa komeudessa ainoastaan Lontoon samallainen laitos. Niinkuin kaikki muutkin julkiset laitokset, on se koristettu veistokuvilla, jotka esittävät rauhaa, kauppaa, älykkyyttä, lakia, voimaa ja runsautta. Ranskan rahapaja munii suuret määrät kultamunia: niitä ei lyödä ainoastaan Ranskaa, vaan myöskin Sveitsiä varten. Hauskaa on täällä katsella rahan syntymistä. Kaikki käy höyryn avulla. Vaskirahoja ei enää tehdä, vaan vaihtorahat ovat pronssista, jonkatähden muukalainen aluksi viehättyy luulemaan uusia soun-kappaleita kultarahoiksi. Näemme pronssitankoja litistettävän monien valssien välissä, kunnes ne lopulta saavat sopivan paksuuden. Sen jälkeen koneet leikkaavat ne tasaleveiksi kaistaleiksi. Sitte ne lyödään kaavoissa pyöreiksi ja viimeksi leimataan. Jokseenkin samallaisen käsittelyn alaisiksi joutuvat hopea- ja kultatangot. Jokainen raha punnitaan ja tarkastetaan ennenkuin se hyväksytään, ja lattia on täynnä hylättyjä pronssikappaleita.
Avaroissa saleissa vaellamme ympäri kenenkään estämättä, kunhan vain varomme ettemme joudu liian lähelle koneita ja lyödä rahaksi. Vain hopea- ja kultamyllyistä meidät varovaisuuden vuoksi erottaa hieno rauta-aidake. Sanon niitä myllyiksi, sillä rahat soluvat leimasimesta suppiloon ja sieltä kourua myöten tarkastajalle, joka ne punnitsee ja sitte heittää pönttöihin. Tuon kourun alle tahtoisi kai monikin pussinsa pistää. Näemme edessämme kääpiöiden työn, heidän kolkutellessaan nervus rerumia, sitä mahtia, joka maailmaa hallitsee. Ping — pang — kappale toisensa perästä soluu sieltä ulos, alkaen vaelluksensa kukkarosta kukkaroon, puhtaissa ja likaisissa kourissa, palvellen vuoroin hätää ja yltäkylläisyyttä, ahkeruutta ja tuhlaavaisuutta, tarvetta ja haluja — kultainen vasikka, jonka ympärillä miljoonien pyyteet ja pyrinnöt tanssivat. Näitten leimasinsikiöiden tähden menettää mies kunniansa ja nuorukainen uskonsa ja tyttö rikkoo lupauksensa; niiden tähden menee vapaa mies orjuuteen, ylpeä ryömii, rehellinen valehtelee ja saituri kokoo rääsyjä maailman torilta. Ping — pang — kanuunat ovat vaijenneet Krimin niemimaalla ja Itämerellä, mutta rahalla on sointu, jota vanhuudenheikko Eurooppa kuuntelee kuin ihaninta soittoa — raha soittaa säveltä sen meluavaan rautatiepolkkaan, sen rakastavien romansseihin, paljaiden päälakien kuutamoserenaadiin Rotschildin aikakaudella. Pang — silloin kurkistaa kommunismin haamu ovesta sisään, tuulenpuuska kaataa kumoon leimasimen ja sen sikiöt, pörssimiehet joutuvat suunniltaan, raha pakenee ja piilottautuu rotanreikiinsä, kunnes rajuilma kulkee ohitse. Taikka rauhaisa tyyneys vallitsee maailmassa, keinottelu nousee puujaloille, se jalostunut rääsyjoukko, jota sanotaan paperirahaksi, ostaa itselleen oikeuden olla kullan arvoisena; pieni puuska syöksähtää kaukaisilta mailta — pang, taasen on leimasimen ja pörssimiesten valta mennyt, raha katoaa, paperi on taasen paperia, puujalat horjuvat, ei kukaan usko toista eikä kukaan tiedä syytä siihen. Sillä, sanoo raamattu, "maahan putoova lehtikin heitä pelottaa".