Tästä ajatuksesta ei ole pitkä askel lauseeseen "omaisuus on varkautta" ja kaikkiin kommunismin kuiluihin. Nykyinen hallitus on tehnyt paljo, kenties liiankin paljo Pariisin työmiesten hyväksi. Tiedämme että valtio on alentanut leivän hinnat ja maksanut leipureille heidän tappionsa, että neljäs osa Pariisia puretaan hankkiakseen leivättömille työtä, että heidän hyväkseen perustetaan toinen laitos toisensa perään. Mutta itse tuo pyrkimys lisää juopaa, lisää vaatimuksia. On toisia paikkakuntia, esimerkiksi Lontoo, joissa rikkaus ja kurjuus seisovat vieläkin räikeämpinä rinnakkain. Mutta Lontoon köyhä on raaempi; hän ei tunne viheliäisyyttään; hän ei ole myöskään milloinkaan pannut viralta tai kohottanut valtaistuimelle kuninkaita; hän ei tee samanlaisia vertauksia kuin pariisilainen, ja jos hän niin tekee, niin se tapahtuu useimmiten whiskyhumalan vaikutuksesta ja unohtuu sen haihtuessa. Pariisilainen työmies sitävastoin ei ole taipuvainen moisiin lohdutuksiin; hän on kohtuullinen, sivistynyt, täysin tietoinen asemastaan ja merkityksestään, tottunut esittämään pyyntönsä omalla tavallaan vallassa oleville ja, anteeksiannettavaa tosin, hiukan hemmoteltu sen kautta, kun on tottunut asettamaan vuorotellen kuninkaita, presidenttejä, elinkautiskonsuleita ja keisareita — paha tapa, josta häntä koetetaan nyt vierottaa. Kaikki tuo vaikuttaa että Pariisin työmies ajattelee liian paljo voidakseen milloinkaan unohtaa noita vaarallisia vertauksia, joita hän tapaa joka askeleella; eipä edes silloinkaan, kun hän kansanjuhlissaan on kaikkein iloisimmalla ja vallattomimmalla tuulella, ole mitään takeita etteikö hän jo seuraavana hetkenä voi taasen huutaa: "miljaardi rikkailta!"
Ludvig Philip luuli ainaiseksi kukistaneensa levottoman Pariisin linnotusten avulla, ja kuitenkaan ne eivät vaaran hetkenä olleet tyhjää paremmat. Paraikaa kestävän vanhan Pariisin uudestaanrakentamisen sekä katujen makadamoimisen tarkotus on tehdä katusulkujen rakentamiset mahdottomaksi — millä menestyksellä, sen on tuleva aika osottava. Nykyinen hallitsija käsittää varmaankin tunnetulla älykkyydellään Talleyrandin lausunnon totuuden: "pistimiin saatamme nojautua, mutta niiden päälle emme voi istuutua". Sentähden hän asettuu kansanvaltaisuuden "leveälle pohjalle", joka kaikkina aikoina on ollut yksinvallan kehto. Mutta hänen ylleen, alleen ja ympärilleen kertyy yhä uusia yhteiskunnan paloaineksia, ja se on ihmiskunnan onni että sivistys on tunkeutunut niin syvälle tuohon palavaan ainesjoukkoon, että samat ainekset, joiden keskuudessa kehittyy sytykkeet, sisältää vastaisia sammutusaineitakin.
Eräänä aikaisena aamuna jätin Pariisin, heittäytyäkseni taasen siihen virtaan, mikä joka päivä ja hetki rautasuonissaan kulettaa elonainekset tuohon Ranskan ja Euroopan suureen sykkivään sydämeen ja sieltä pois. Sillä sen nimen Pariisi kyllä ansaitsee sekä suuruuteensa että heikkouteensa nähden. On tuskin yhtään ihmissydämen tunnetta, huonoa tai hyvää, ylevää tai hylättävää, joka ei täällä tapaisi nopeampaa vastakaikua ja voimakkaampaa ilmaisua kuin missään muualla maan päällä. Kaikki, mitä Ranskan nero, näppäryys ja käytännöllinen äly ovat aikaansaaneet — ja sitä ei ole vähän — ei olisi kyennyt nostamaan tätä maata niin korkealle sen poliittisen heikkoudentilan keskellä, ellei tuo leimuava innostus kaikkeen suureen ja loistavaan, syttyväisyys kaikkiin valtaviin aatteisiin, antaumus ilman vaatimuksia, uhrautuvaisuus ilman ehtoja, sankarillisuus, kuoleman ylenkatsominen, ritarillisuus, jopa turhamielisyys ja huikentelevaisuuskin — sanalla sanoen: kaikki nuoruuden ominaisuudet — vielä tänään vetäisi meitä puoleensa viehättäväisyydellään, nuoruuden voittamattomalla voimalla. Olkoon, että nuoruudella on puutteensakin; sen kautta kuitenkin maailma edistyy. Niinkauvan kuin Ranska, niinkauvan kuin Pariisi on nuori, niinkauvan sen täytyy kulkea edistyksen etunenässä. Sinä päivänä kuin se vanhenee, täytyy Euroopan etsiä itselleen toinen mellakkamestari, sillä maailman on mahdotonta elää pelkästä järjestä ja valtiotaloudesta. Ateenakin oli kerran nuori, ja niinkauvan sitä kaikki kadehti ja ihaili aikansa ensimäisenä. Sen vanhuus alkoi Makedonian Filipon aikana, mutta vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täytyi kaikkivoivan Rooman alentua pienen Kreikan maakunnan oppilaaksi.
45. Kööpenhamina.
Minun täytyy olla lyhytsanainen ja tuhlata muutamiin riveihin kokonaisen kirjan ainekset. Kas tässä muutamia sanoja tuosta kauniista, rakastettavasta Kööpenhaminasta.
Eräänä aamuna läksin kello kahdeksan pikajunalla Berlinistä, saavuin kello 3 i.p. Hamburgiin, kello 4 ajurilla Altonaan, kello 7 junalla Kieliin, menin illalla kello 9 "Zephyr" laivaan, saavuin kello puoli viisi seuraavana aamuna Korsöriin, läksin seitsemän-junalla Seelantia samoomaan ja saavuin kello 10 a.p. Kööpenhaminaan, kulettuani kahdessakymmenessäkuudessa tunnissa kaikessa mukavuudessa hyvinkin seitsemänkymmentäviisi ruotsin penikulmaa maitse ja meritse. Tämä jonkunlaisena esimerkkinä siitä, miten nopeaan nykyään matka suoriutuu, ja suoriutuu kai myöhemmin vieläkin nopeammin.
Kiitävästä junasta katsoen on Holsteini viljava, yksitoikkoinen tasankomaa, jossa on tiheään maalaistaloja ja aateliskartanolta. Kiel sijaitsee kauniilla paikalla ja muistuttaa suuresti Helsinkiä. Seelanti on milloin tasaisempaa, milloin yksitoikkoisempaa ja milloin viljavampaa kuin Holsteini. Mutta se on kuitenkin ihana saari, jonka näkeminen hipoo silmää ja sydäntä. Vihreys on niin mehevää, pyökkimetsät niin lehteviä, kylät niin hauskoja, että oikein mieltä lämmittää. Ja perin hyväntahtoinen, ilomielinen sekä hiukan proosallinen Tanskan kansa, joka kuitenkin on synnyttänyt suuria miehiä, urhoollisia sotureita ja eteviä taiteilijoita, ollen yksi niitä kansoja, joita täytyy siihen tarkemmin tutustuttuaan sekä rakastaa että kunnioittaa, ellei ole schleswig-holsteinilaisena pureskellut tanskalaisia herneitä Idstedin luona — aber darum keine Feindschaft!
Suomalaisella on erityinen syy tarkastaa mielenkiinnolla ja ystävyydellä Tanskaa ja tanskalaisia. Se ei ole väkirikkaampi kuin meidänkään kansa ja sen isänmaa on koko joukon pienempi. Mutta sillä on kuitenkin ikivanha historia, täynnä urotekoja ja monenmoisia vaiheita, korkealle kehittynyt viljelys ja korkea sivistys, rikas kirjallisuus, monessa suhteessa kukoistava taide ja vankka kansallistunto. Tähän vertailuni jo päättyköönkin, enkä luule olevani tietämätön syistä ja seurauksistakaan. Herra on jakanut kansojen osat eri lailla, mutta kaikkien sydämiin on Hän painanut saman pyrkimyksen täydellisyyttä ja valoa kohti, joten kaikkien lopullinen päämäärä on yhteinen.
Kun tulemme Pariisista, Berlinistä ja Hamburgista, tuntuu tuo hyvä Kööpenhamina miltei pikkukaupungilta. Ei sentähden, ettei kaupungin ala olisi jotakuinkin laaja — ei kuitenkaan laajempi kuin että hyvin ennätämme kävellä noin kolmessa neljännestunnissa Vesterportista Österportiin — vaan pikemminkin sen suhteellisesti koruttoman rakennustavan ja tapojen ja laitoksien vanhanaikaisen yksinkertaisuuden vuoksi.[22] "Kongens nye torv" kadottaa kokonaan arvonsa Jungfernstiegin rinnalla; toiset, kuten museo ja teaatteri, ovat rakennustaiteellisessa suhteessa rumia, ja kaupungin harvat kauniit rakennukset, kuten Christiansborg, Amalienborg ynnä muut, ovat likistetyt muiden väliin, jotka riistävät niiltä vapaan näköalan. Muukalainen hakee turhaan monien pitkien katujen varsilta noita kimmeltäviä myymälöitä, upeita kylttejä ja yleensä sitä loistavaa ulkokuorta, jota muualla kohtaa joka askeleella. Sen sijaan hän tapaa vaatimattomia kauppapuoteja,[23] rehellisiä käsityöläiskylttejä, "Rödgröd med flöde", "Frokostbevertning", "Her faaes kolde spise", "Her forfaerdiges handsker" ja niin edespäin, ja niin hän menee sisään, herkuttelee erinomaisella puurolla, ostaa itselleen "pelsefrakin" tai "mustan hameen", ja on tyytyväisempi kuin monessa hienommassa kaupungissa, kunhan vain kerran tottuu oloihin. Naivius on todellakin suuri; luemme esimerkiksi aivan kapealla vallikäytävällä: "kun for gaaende", ja "Ophelia"-laivalla oli ilmotustaulu: "ild maa ikke bruges undtagen i dampmaskinen". Jonkunlainen juhlallinen täsmällisyys kanssakäymisessä on yhtä huvittava. Kun kadulla kulkeva haluaa sytyttää sikaarinsa toisen sikaarista, syntyy heidän kesken säännönmukaisesti seuraava keskustelu: Tör jeg spörge Dem dersom De kunne assistere mig lidt ild af Deres cigar? — Med megen förnöjelse. Vaer saa artig! — Jeg takker Dem for Deres opmaerksomhed. — Ingen aarsag.
Lyhyesti, tuo vanhanaikaisuus niin yhdessä kuin toisessa pistää alussa räikeästi silmään eikä suo Kööpenhaminalle sanottavaa arvoa niiden silmissä, jotka mittaavat paikkakuntia ja ihmisiä ulkokuoren mukaan. Mutta noiden omituisuuksien ohessa, noiden ihmisten ja asumusten keskuudessa tapaa muukalainen pian niin paljo todella arvokasta, niin paljo rehellisyyttä sydämen hyvyyteen ja sangen terävään käytännölliseen älyyn yhtyneenä, että hän miltei katuu sitä viatonta naurua, minkä tuo vaatimaton ulkomuoto ja huvittavat pikkuseikat ovat hänessä synnyttäneet ja johon näiden Holbergin maanmiesten erinomainen huumori jopa itse kielikin näyttää oikeuttavan. Lienee harvoja pohjoismaalaisia, jotka eivät pian tuntisi Kööpenhaminassa miellyttävää viihtymisen tunnetta — se on oikea sana — jota he turhaan ovat hakeneet uudenaikaisemmasta ympäristöstä, tunnetta jota vielä vahvistaa tuttujen ja tuntemattomien muukalaiselle osottama koruton hyväntahtoisuus ja vieraanvaraisuus sekä monet Kööpenhaminan taideaarteet ja historialliset muistot. Suurempaa aatteellista innostusta, kuin mitä Tanskan kansa tavallisissa oloissa osottaa, tapaa kyllä monin paikoin muualla; mutta jos tarkastamme mitä se on ja mitä se on suuruuteensa ja varoihinsa nähden aikaansaanut, täytyy meidän sanoa sitä harvinaiseksi kansaksi, joka niin hyvin luonteen kuin älyllisten lahjojen puolesta on asetettava parhaimpien rinnalle.