Thorvaldsen on meille näyttänyt miten suuri henki saattaa kohottaa kokonaisen kansan. Hänen museonsa on yhdellä kertaa kohottanut Kööpenhaminan taiteen alalla ensiluokan kaupungiksi; siellä ei tapaa enää poikastakaan, joka ei tuntisi hänen nimeänsä ja olisi siitä ylpeämpi kuin muinoin ateenalaiset Feidiaastaan. Museon sisus korvaa runsaasti sen ulkoisen vaatimattomuuden. Kaikki yhteensä muodostavat mestarille ihanan hautakammion; hän itse lepää töittensä keskellä vapaan taivaan alla. Jos se lienee ollut arkitehdin ajatus,[24] niin hänen kuvansa ansaitsisi tulla suruharsoin peitetyksi hänen täältä erotessaan, sillä se on suuri ajatus, samoinkuin Ehrensvärdin hauta Viaporissa, jopa sitäkin onnellisempi. Mestari ei ole kuollut, vaikka marmori peittää hänen katoovaisen ruumiinsa. Nuo kuolemattomat teokset hymyilevät häviölle. Sinä katselisit niitä yhä uudestaan ja uudestaan, sillä niihin emme väsy, ja ne vain kirkastumistaan kirkastuvat! On ihmeellistä nähdä kuinka antiikin suureen rauhaan on tunkeutunut uudenaikaisen, kristillisen taiteen lämpö. Tuntuu kuin olisi kaikki se rajaton kauneus, jonka plastiikka sitä ennen on kaikkina aikoina ja kaikissa muodoissa esiinloihtinut, ainoastaan maaliin hapuilemista, kun sen sijaan maali täällä on jo saavutettu. Euroopan toiset suuret kuvanveistotaiteen mestariteosten museot sisältävät ihania yksityisosia, erinomaisia mutta irtonaisia plastillisia ajatuksia, rohkeita mutta yhtenäisyyttä vailla olevia taltaniskuja Prometheuksen kalliosta: täällä yksin on kauneus kokonaisena tavattavissa. Seuraamme Thorvaldsenia hänen ensimäisistä piirustuksistaan aina viimeisiin luomiinsa, joiden valmistumisen kuolema keskeytti. Se on maailmanvallottajan ura; hän on pakottanut aineen alistumaan hengen palvelukseen; se kuulee loihtijan ääntä, kohoo pystyyn, saa elämää ja henkevyyttä; Thorvaldsenin käsissä kivi hengittää; se on paljo, mutta sen ovat muutkin saaneet aikaan ennen häntä. Mutta hän on tehnyt enemmän, hän on loihtinut kiven rakastavaksi, ja siihen ei kukaan kuolevainen ennen häntä ole kyennyt.
Voin kertoa ainoastaan näiden kuvien ensi vaikutuksen; myöhemmän suhteen jään sanattomaksi. Ne kaikki ovat valetut kauneuden puhtaisiin, sopusointuisiin muotoihin; ne kaikki ovat neron vapaita, voimakkaita ja kuitenkin nöyriä tuotteita. Mutta ne herättävät katsojassa eri tunnelmia. Kun astumme etehisen jättiläiskokoisten kipsikuvien keskelle — siellä Copernicus selittää tähtien ratoja, siellä Gutenberg heittää valonlieskan maailman pimeyteen, Poniatovskyn katse vielä kuolemassakin etsii rakastettua synnyinmaata — siellä sanomme itseksemme: täällä asuit suuruus! Mutta taasen, kun näemme pienissä huoneissa antiikkisen kauneuden koko viattomuudessaan, Heben, Hylaan, paimenpojan, tuon paimentytön, joka löytää amoriineja täynnä olevan linnunpesän, ruhtinatar Bariatinskan, joka samoin kuin Poniatovsky on pulpunnut aikamme kuumimmasta sydänverestä ja jota emme milloinkaan unohda; kun näemme kaikki nuo ja monta muuta, joita ei nyt kannata luetella — silloin sanomme: täällä asustaa sulo! Ja kun sitte astumme Kristus-saliin ja näemme vapahtajan kahdentoista apostolin ympäröimänä, kaikki yhdeksän jalan korkuisia, ylevän kauniita, täynnä hartautta ja marmorikasvoissaan ikuisuuden leima — silloin sanomme itseksemme: täällä asuu rakkaus! Silloin olemmekin lausuneet kaikkein korkeimman. Korkeampaa maalia ei taide voi itselleen asettaa. "Suurin", sanoo Paavali, "suurin näistä kolmesta on rakkaus!"
Thorvaldsenin museosta tahdon vielä lisätä että sen rakensi vuosina 1839-1848 Kööpenhaminan kaupunki, kolmanneksi osaksi kootuilla varoilla. Sen eriskummainen muoto — kaksikerroksisten matalain huoneiden ympäröimä avonainen nelikulmio — ilmaisee sen olevan tarkotetun samalla mestarin haudaksi; sillä sekä rakennustyyli että koristeet ovat lainaa muinaiskreikkalaisista ja etrurialaisista hautarakennuksista. Suurimman osan 468:sta taideteoksestaan on Thorvaldsen itse testamentin kautta lahjottanut synnyinkaupungilleen; muut on myöhemmin hankittu. Sitäpaitsi sisältää museo antiikkisia kuvanveistoksia, tauluja, vaskipiirroksia ynnä muuta vähemmän tärkeätä. Vuonna 1844 laskeutui suuri kivenhakkaaja itse lepoon marmorin alle, ja neljää vuotta myöhemmin, syyskuun 17 p:nä 1848, avattiin Tanskalle ja maailmalle hänen kuolematon hautansa.
Jos tahdomme nähdä ylevää kristillistä taidetta, pitää meidän käydä Fruekirkessä keskiviikon jumalanpalveluksessa, jolloin seurakunta ei ole niin lukuisa, että se estäisi yleiskatsausta. Tiedän kyllä että Jumalaa voimme palvella yhtä todellisesti kaikkialla, jopa yksinkertaisimmassa puukirkossa; mutta semmoista hartautta kuin Fruekirke eivät kykene monetkaan temppelit herättämään. Se on ankarasti protestanttinen pyhättö, niin erittäin yksinkertainen, että se näyttää miltei köyhältä tullessamme koristetuista katoolisista kirkoista. Sen ainoat koristukset, lukuunottamatta kahtatoista terrakottakuviota, on neljätoista suurta marmorikuvapatsasta, Kristus-salissa olevain jäljennösten alkuteokset, nimittäin ylimpänä alttarin luona vapahtaja, alttarin alapuolella hurmaavan kaunis kasteenenkeli polvistuneena, simpukka ojennetussa kädessään, ja sitte kuusi apostolia kirkon keskikäytävän kummallakin puolella. Kun virret soivat Jumalalle ylistystä ja siunaukset rukouksen siivillä liitelivät noiden mykkien kuvien ympärillä, tuntui kuin he olisivat eläneet. Vapahtajan puoleksi kumartunut pää kohoutui, hänen avonainen sylinsä avartui, apostolein rinta kohosi heidän pitkien viittojensa alta ja kasteenenkeli painoi vieläkin nöyrempänä autuaat kasvonsa loppumattomaan rukoukseen.
Thorvaldsenilla on yksi virhe, ja se on se että siirrymme hänen teostensa äärestä jotenkuten välinpitämättöminä Kööpenhaminan muita taideaarteita tarkastamaan. Christiansborgissa on kuitenkin hyviä tauluja, jotka kuuluvat alankomaalaiseen kouluun; taideakatemiassa ja Rosenborgissa on huomattavia kokoelmia. Mutta se kokoelma, joka lähinnä marmoriväkeä ehkä eniten vetää puoleensa pohjoismaalaisen huomiota, on toista lajia, nimittäin pohjoismaisten muinaisjäännösten (oldsager) kokoelma Christiansborgissa. Ruotsalaiset samanlaatuiset kokoelmat ovat jotenkin runsaat, mutta luulen että tanskalaisten on etevämpi. Yksitoistatuhatta muistoesinettä, aikoja sitte unohdettujen sukupolvien jättämiä, yksinkertaisesta nuolenkärjestä aina taidokkaasti valmistettuun kultakruunuun, kivi- ja pronssikausista aina keskiaikaan ja renesanssiin, on täällä tieteellisesti järjestettynä ja vieraalle annetaan selityksiä erinomaisella kohteliaisuudella. Meillä on Helsingissä herra Holmbergin järjestämä pieni samansuuntainen alku. Kunpa siitä tulisi jotain enempääkin, sillä siten tarttuisimme käsin historiaan.
Uusi yliopistorakennus[25] Christiansborgin vastapäätä on kaunis talo keveine portaineen ja eteishuoneineen, muistuttaen Suomen yliopistoa, jonka puhdasta, yksinkertaista, valoisaa tyyliä emme saata kyllin korkealle arvostella. Kööpenhaminan tuhat iloista ylioppilasta oli paraikaa oravanpyynnissä Seelannin ja Fyenin pyökkimetsissä. Yleensä puhaltaa Kööpenhaminassa raittiimpi merituuli kuin moni sellainen voisi uskoa, joka on tutkinut Holbergiä ja kuunnellut laivuritarinoita. Siellä, kuten muuallakin, alkaa vilkkaampi, heränneempi aika perustuslaillisen yksivallan turvissa, joka yhdistää vapauden ja lain — asia, josta ehkä on tarpeen mainita tämän alkukuvauksen yhteydessä.
Myöskin Kongens nye torvin varrella oleva teaatteri, dramaattisessa vaikkei rakennustaiteellisessa suhteessa yksi Euroopan parhaimpia, oli suljettu. Sievässä puutarhassaan, itse istuttamiensa ruusujen ympäröimänä, nautti nyt tämän teaatterin ja koko pohjoismaiden etevin näyttelijätär kesän suloa, sillaikaa kun hänen miehensä, saman teaatterin nykyisen suuruuden luoja, työhuoneessaan suunnitteli uutta ihastuttavaa huvinäytelmää. Rouva Heiberg lausui hartaasti haluavansa käydä Suomessa, "nähdäkseni — sanoi hän verrattomalla veitikkamaisuudellaan — ihmisiä, jotka ovat omaa lajiaan eivätkä aivan samallaisia kuin kaikki muut". Vastasin että olemme suljettu, yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja, johon ei vielä kukaan vieras ole huolinut kurkistaa muuanne kuin nimilehdelle; mutta hän "oli kuullut niin paljo hyvää Suomesta, hän tahtoi niin mielellään nähdä tämän maan". Siihen vastasin että hänen nimensä ei ole tuntematon meidänkään keskuudessamme ja että hänet meidän rannoillamme toivotettaisiin sydämellisesti tervetulleeksi. Ainakin Helsinki on täyttävä tämän lupauksen, jos rouva Heiberg sitä kunnioittaisi jollakin kesävierailulla.
Kööpenhaminassa asuva Kellerman ja rouvansa puhuivat niinikään lämpimästi Suomesta. Toivon että pian saamme jälleen nähdä nuo rakastettavat taiteilijat.
Ainoastaan Tivolissa oli kesäteaatteri, joka esitti pantomiimeja ja pieniä baletteja. Tätä Vesterportin luona olevaa laajaa laitosta on kiitetty laatuaan ensimäiseksi, ja sen kiitoksen se kyllä ansaitsee. Kaikki kansanluokat, etenkin alemmat, löytävät siellä mieleistään huvitusta. Luisuratoja, karuselleja, maaliinheittopöytiä, pilkkaanammuntapaikkoja, voimanmittaajia, keinuja, papukaijoja, apinoita, leijonia ja karhuja, ilotulituksia, basaari pikkumyymälöineen ja halpoine tavaroineen, kaikenlaisia ravintoloita, harpunsoittajia, torvisoittoa ja kauniissa konserttisalissa Lumbyen kuuluisa soittokunta — kaikkien niiden kesken sopi valita puolta pienemmällä maksulla, kuin mitä meillä suoritetaan missä tahansa keskinkertaisessa ravintolassa. Ja tuo kaikki oli samassa vapaata ja hyvin järjestettyä. Niinä kuutena iltana, jolloin kävin Tivolissa, en nähnyt lainkaan sellaisia meteleitä, joita meillä sattuu niin usein suurissa, sekalaisissa kansankokouksissa, en askeltakaan yli sopivaisuuden rajan, en ainoataan riitaa, en yhtäkään, joka olisi nauttinut väkijuomia liiaksi. Se on kaunis kiitoslause Kööpenhaminan alemmista asukaspiireistä, mutta se osottaa samalla mitenkä terveellinen vaikutus sopivilla kansanhuveilla on, jotavastoin meillä työväenluokka alati ajetaan kapakoihin sulkemalla se pois kaikista muista huveista.
Jos Kööpenhamina pääkaupunkina näyttää hiukan vaatimattomalta tullessamme Hamburgista ynnä muista suurista kaupungeista, niin on luonto sen sijaan ympäröinyt sen tuhlaavalla ihanuudella. Sen vanhat vallit ovat mitä ihanimpia kävelypaikkoja. Oltiin juuri repimäisillään Nörreportia ja lapset pyysivät perhosia samoilta valleilta, joiden rintaan ennen muinoin Kaarle X:nnen rohkeat kuulat voimattomina sinkoilivat. Satamansuu sekä satama mastometsineen, Rosenborg, Frederiksberg, Charlottenlund, Dyrehaven ja taustalla sininen meri valkoisine purjeineen — ihastuttavat ovat tosiaankin nämät vihreyden ja aaltojen muodostamat puitteet. Läksin eräänä sunnuntai-iltapuolena Dyrehaveniin; sinne on koko taival, mutta tie kulkee pitkin rantaa tarjoten mitä vaihtelevimpia ja iloisimpia näköaloja. Kukapa ei tuntisi Dyrehavenia! Eikö jokainen ole lapsuudessaan kuullut sitä kiitettävän iloisista iloisimmaksi! Ja vielä se on Dyrehaven entisellään, huolimatta siitä että Tivoli pitkin viikkoa houkuttelee luokseen sen vieraita ja vaikka Bellevue ja Klampenborg sen rinnalla komeilevat uudenaikaisempine tyyleineen. Vielä juovat ihmiset "Kirstin Pils kildestä" kirkasta kristallia; vielä pyörivät siellä nuorukaiset ja neitoset "skovbalissa" sydän riemua täynnä; vielä siellä esiintyvät pohjoismaalaiset noitatemput ja tanskalaiset tempuntekijät; vielä ojentaa puujalkainen sotavanhus kulunutta hattuaan, vaikka hänen jalkansa jäi Fridericiaan eikä 1807 vuoden laivastoon ja vaikka hänen laulunsa nykyään on "Den tappre landsoldat". Vielä virittää pelimanni viuluaan, ja temppuilija jäljittelee lintujen piipitystä, ja reippaat pojat "löbe kap om to mark og en örefigen". Vielä paistetaan ulkona nurmikolla vohveleita, ja teltat ja kojut tarjoovat rehtiä piparikakkujaan, ja mummot ja lapset tarjoovat kaupaksi kirsebaerejä ja jordbaerejä — ja merimies lyhyine piippuineen ja porvari espanjalaisine ruokokeppineen ja Amagerin-tyttö kirjavine pukuineen tungeskelee alati siellä, missä on kaikkein hauskinta. Sanalla sanoen, siellä on kansanelämää ja iloa; siellä esiintyy vielä sama kirjava kuva, josta Andersen on kirjottanut ja Christian Winther laulanut ja jonka kesken oikea kööpenhaminalainen paraiten viihtyy. Klampenborgissa oli sinä iltana "skovfest" laulajaisineen, bengaalitulineen, pantomiimeineen ja kuvaelmineen, ja myöhään illalla palasin takaisin eräissä noissa kahdentoista istuttavissa korivaunuissa, jotka kulkevat sunnuntaisin kaupungin ja Dyrehavenin väliä. Takanani istui muuan kunnon nahkuri kahden hyvinvoivan tyttärensä kera. Nahkurin pää nyökähteli myötänään, mutta tytöt lauloivat kilpaa koko matkan ja vaihtoivat pisto- ja leikkisanoja vastaantulijoiden kanssa. Heillä ei ollut aikaa nukkua, heillä oli niin hauskaa, olivathan olleet Dyrehavenissa.