— A ticket, sir? a box, sir? Piletinmyyjät parveilevat kuin heinäsirkat ympärillämme.
Tuolla esimerkiksi on italialainen ooppera Coventgardenissa ja "Hänen Majesteettinsa teaatteri", johon mennessä täytyy pukeutua juhlapukuun esiintyäkseen arvokkaasti yhden guineen sijoilla kaiken maailman armojen rinnalla. Coventgardenissa näytellään "Robertia", jossa esiintyvät Tamberlick ja Adelina Patti; Hänen Majesteettinsa teaatterissa Don Juania, esiintyjinä Mario ja Louise Michal. Ahdinkoa katonrajaan saakka, orkesteri ranskalaisten ja saksalaisten taiteilijain avustama, näyttämöllepano pyrkivä voittamaan Pariisin, Pietarin ja Berlinin. Muuten koreita aarioita, merkillisiä duetteja, luonnottomia liikkeitä ja dramaattista mitättömyyttä. Kaikki, mikä Euroopassa on siinä suhteessa kuuluisinta, on kulkeutunut Lontooseen.
Tuolla, pienellä näyttämöllä Oxfordstreetin varrella, Royal Princess Theatressa, esitetään näytelmää, joka jättää syvemmät jäljet, Charles Kean, suuren Keanin täysarvoinen poika ja itse ensiluokan näyttelijä, esiintyy kardinaali Wolseyna Shakespearen Henrik VIII:ssa. Liikkeet ovat koko lailla saksalais-pateettisia ja madame Kean (kuningatar Katarinana) lyö rintaansa niin, että teaatteri kaikuu. Mutta Kean on mestari, jolle äänettömässä näyttelemisessä ei luultavasti kukaan aikalaisemme vedä vertoja. Itse tuo kylmäkiskoinen englantilainenkin yleisö, joka tulee tänne puolittain unisena portterinsa ja paahtopihvinsä äärestä, herää horrostilastaan ja puhkee suosionosotusten myrskyyn. Kappale päättyy maagillisen kauniiseen kuvaelmaan, jonka sähkövalo saa aikaan: enkelit astuvat alas pimeään yöhön ja liehtovat palmunoksillaan viileyttä hyljätyn kuningattaren vuoteen yli.
Tai riennämme Colosseumiin Regents Parkin luona, kuuntelemme pitkäveteistä esitelmää kolkuttajahengistä, ihailemme kaunista keinotekoista stalaktiittiluolaa ja purjehdimme pitkin Tajo-virtaa nähdäksemme omin silmin Lissabonin maanjäristyksen. Kuulemme maanalaisen jyrinän, näemme kirkkojen ja palatsien suistuvan, meren kuohuvan yli partaittensa ja laivojen hautaantuvan pilvenkorkuisiin aaltoihin. Tuskin olemme tuosta kamalasta näystä tointuneet, ennenkuin meille tarjoutuu jotain vielä ihmeellisempää. Astumme pieneen huoneeseen; huomaamme tuskin lattian liikkuvan ja että kohoamme. Astumme jälleen ulos ja nyt emme ole enää Lontoon Colosseumissa, vaan Pariisin Pantheonin ylimmällä penkereellä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, leviää syvällä jalkaimme alla Ranskan pääkaupunki kuun ja kaasun valossa. Vaikutus on aivan todellinen; kumarrumme rinta-aidakkeen yli ja katselemme alas huimaavasta korkeudesta; ojennamme keppiämme, jolloin tunnemme Pantheonin kupoolin ulkonemat; kävelemme vapaasti ympäri koko parvekkeella ja eteemme avautuu kaikkiin suuntiin ääretön näköala. Se on ihme, jonka perille emme pääse. Itse todellisuus ei voi tehdä täydellisempää vaikutusta.
Kaikkea tätä saadaan usvakuvien, soiton, näytelmien ja isänmaallisten runonlausuntojen ohessa nähdä yhden shillingin maksusta.
Mutta ilta on jo myöhäinen. Emme enää suo itsellemme aikaa katsellaksemme pienellä Sadlers Wellsin näyttämöllä Morton Priceä, joka sadattaneljättätoista kertaa jäljittelee mitä hullunkurisimmalla tavalla englantilaista ylimystöä esittäessään lord Nonsuchia. Pian on keskiyö. Me nautimme Haymarketissa seisoaltamme illallista, johon kuuluu pale aleta ja pari jommoistakin kone-voileipää, sandwiohiä — voileivätkin valmistetaan meidän aikanamme koneella. Tämä ateria maksaa viisi penceä. Sitte lähdemme kotimatkalle ajoneuvoissa.
Mikä uusi vilinä leveillä, valaistuilla katukäytävillä! Mistä virtaavatkaan tänne nuo monet sadat koreasti puetut naiset, jotka niin reippaasti tervehtivät kaikkia ohikulkijoita? Onko Lontoossa tapana että nuoret, viidentoista vanhat tytöt ojentavat sikaarinsa pyytäen tulta keltä hyvänsä? Lapsiraukka, joka kerran olet päättävä onnettoman elämäsi Austraalian rangaistussiirtolassa, ellet sitä päätä Lontoon kurjimmassa kapakassa, minkätähden et ojenna sikaariasi tuolle vanhalle herralle tai tuolle nuorelle kunnianarvoiselle rouvalle, jotka tuolla kadunkulmassa katselevat sinua kyynelsilmin? Sentähden, että nuo äänettömät katselijat ovat lähetetyt "Magdaleenakodista", koettaakseen keskeltä turmeluksen syvintä lokaa pelastaa jonkun onnettoman, kadotetun olennon omantunnonrauhan ja ijankaikkisen autuuden — sentähden, että sinun täytyy luoda katseesi alas nähdessäsi heidän lempeän, surullisen katseensa, jossa et huomaa rahtuakaan ylenkatsetta, et moitteen varjoakaan, ainoastaan kristillisen armahtavaisuuden rukouksen että sinut estettäisiin lankeemasta — tuon liikuttavan rukouksen, jonka Victor Hugo asettaa viattoman tyttärensä huulille onnettomimpien, kaikista inhimillisistä olennoista syvimmälle langenneiden puolesta, qui vendent le doux nom d'amour!
Mutta me riennämme tuosta samalla niin masentavasta ja niin ylentävästä kuvasta, pysähtyäksemme muutaman huoneen ulkopuolelle, jonka porttia valaisee suuri kaasutähti. Mikä talo se on? Sitä sanotaan konserttisaliksi, mutta se on itse asiassa pelihuone, joka vuosittain on syypää monen toiveissaan pettyneen onnen ja elämän hukkaan. Ja tuo vastapäätä oleva talo, joka yksinään on pimeä useimpien muiden kirkkaasti valaistujen keskellä? Se on muuan kveekkarien kokouspaikka; heidän rukoushetkensä on aikoja sitten ohi, mutta tuon yksinäisen lampun ääressä kirjotetaan kenties juuri nyt yhtä noita lukemattomia kansankirjasia, joita joka päivä levitetään kaduilla ilmaiseksi turmeluksen ehkäisemiseksi.
Miksi sulkeutuisimme ajurin vaunuihin, kun paremmin voimme tarkastaa yöllistä Lontoota kaasun ja tähtien valossa jalkaisin astuen?
Eikö se jo nuku, tuo suuri kaupunki? Vähämielinen kysymys! Milloin virta nukkuu? Sen aallot kulkevat pysähtymättä eteenpäin pimeässä ja päiväpaisteessa, ja mylly jauhaa. Kun Lontoon toinen silmä nukkuu, silloin toinen valvoo, levottomasti, unettomasti, ikäänkuin tuon vanhan kirouksen painamana: