Nyt olemme hotellimme portin edessä, kulettuamme hyvän ruotsinpenikulman Coventgardenista, Piccadillystä ja Pall Mallista Trafalgar squaren, Strandin, Fleetstreetin ja monien pienempien katujen kautta. Kello on neljänneksen neljättä. Hyvää yötä; aamulla tavataan sanomalehden ääressä.
Mitä tietää Times kertoa? "Viime yönä kello yhden ja kahden välillä kulki parlamentinjäsen S. yksinään alahuoneesta erääseen klubiin, jolloin hän Strandin ja Trafalgar squaren kulmassa sai iskun niskaansa, jonka johdosta vaipui tajutonna maahan. Onneksi estivät muutamat paikalle saapuneet henkilöt roistojen suorittamasta työtään loppuun, jonka tarkotuksena näyttää olleen garotin käyttäminen. Herra S., jolta ei hävinnyt muuta kuin kellonsa, kannettiin lähimpään välskäritupaan ja kunnianarvoisen parlamentinjäsenen henki näyttää olevan turvattu. Poliisi ei ole päässyt väkivallan tekijöiden jäljille.".
7. Sydenhamin kristallipalatsi.
Kerran — minä toistan mitä edellä sanoin — on tuo raskas englantilainen komeus eräänä onnellisena hetkenä luonut palatsin niin keveän, ilmakkaan ja valoisan, kuin olisi se pelkistä auringonsäteistä rakennettu. Kerran on onnellinen neron välähdys tunkeutunut Lontoonkin harmaiden sumujen läpi; kerran on tuo kylmä brittiläinen flegma, joka muuten viihtyy paraiten savun mustaamien koneitten keskellä ja jota, liikkeelle jouduttuaan, voi verrata käyvään portteritynnyriin — kerran on senkin mieleen johtunut luoda jotain hienoa ja miellyttävää, jotain ihastuttavan kaunista, ja tuo sen ihmeteltävän kaunis oikku oli 1851-vuoden kristallipalatsi. Mutta katsos, se ei kelvannut olemaan kaappina, jossa säilytettiin kaiken maailman schene rariteetteja, se oli aivan liian siro sopiakseen suuren kaupungin muitten rumien ja nokisten palatsien rinnalle ja sentähden se revittiin hajalleen Hydeparkista, myytiin eräälle osakeyhtiölle ja muutettiin Sydenhamiin, 7 englanninpenikulmaa Lontoosta. Kiitos ja kunnia niille, jotka saivat tuon onnellisen päähänpiston; he ovat pelastaneet hyvän ajatuksen, ovatpa tehneet enemmänkin: antaneet sille oikeat suhteet ja oikean paikan.
Tuskinpa on mitään muuta ihmistyötä koko avarassa maailmassa, joka niin täydellisesti ja niin kauniisti kuin Sydenhamin kristallipalatsi muistuttaisi noita satujen taikalinnoja, joista olemme niin usein lapsina uneksineet ja jotka aina siitä asti ovat säilyneet muistissamme kaiken kauniin ja viehättävän ihanteina rakennustaiteen alalla. Yksin, kuin hallitsija auringonpaisteisella kummullaan, kohoo kristallipalatsi jo kaukaa muukalaisen silmien eteen korkeine, kaarevine hopeaviivoineen. Missä kohti aurinko milloinkin vaeltaakin taivaan kannella, aina se löytää tuossa ihmeellisessä linnassa jonkun heijastavan pinnan, jota vasten voi säteillä. Olen nähnyt tuontapaisen kuvan ennenkin, mutta se oli kaukana pohjolassa, illan kultaisten pilvien keskellä; olen ennenkin ihastellut samanlaista suurta, hohtavaa hopeapintaa, mutta se oli kaukana Satakunnan yksinäisillä rannikoilla, kun Mallasveden laaja sinipinta välkkyi päivänpaisteessa.
Oletko milloinkaan tarkastanut korennon siipiä? Nuo hienot, verkontapaiset juovat, jotka yhdistävät harsokudoksen kokonaisuudeksi, antavat ehkä käsityksen niistä hoikista, sopusuhtaisista osista, jotka yhdistävät ja tukevat suurta kristallipalatsia. Ne kannattavat niin keveästi korkeita holveja ja laajoja sisustoja; katselemme ympärillemme ajattelematta minne ovat hävinneet ne tukevat pylväät ja raskaat palkit, joita olemme tottuneet näkemään muissa rakennuksissa. Tuskin saatamme uskoa että nuo kapeat viivat, jotka näyttävät olevan vain koristeina, ja nuo rautapylväät, jotka paksuimmillaankin ovat vain purjeveneen mastojen vahvuiset, voivat kannattaa niin korkeita holveja kuin Pietarinkirkko Roomassa. Ei milloinkaan ole ihmisnero onnellisemmin ja täydellisemmin jäljitellyt luonnon siroa rakennustapaa, josta Ehrensvärd sanoo: "missä suhteessa puu on kaunis? Siinä, että näemme suuren esineen niin keveän näköisenä".
Mahtavan suuren ja hienon miellyttävän toisiinsa yhdistäminen on tähän saakka kuulunut ainoastaan luonnon taitoihin, ilmeten kasvavan puun muodoissa, pilven reunapiirteissä, hopealta välkkyvän merenpinnan lempeässä majesteettiudessa. Ihminen on turhaan pyrkinyt antamaan Rhodon kolossille keijukaisen hintelät muodot; itse Kölnin tuomiokirkon rohkeimpiakin holveja painaa raskaat kivijoukot. Kristallipalatsin yksin on onnistunut ratkaista rakennustaiteen vaikein pulma.
Tämän rakennuksen ylevän ulkomuodon voittaa kuitenkin sen sisäpuoli. Emme luule seisovamme tavallisessa talossa, vaan taivaan sinikaaren alla. Miten usein olemmekaan kevein sydämin seisoneet korkeassa koivikossa, jonka solakkain puiden latvojen kautta on päivä paistanut; mutta niin läpikuultavan ilmakasta korkeutta kuin tämän palatsin sisus voimme verrata ainoastaan itse taivaaseen. Sydän laajenee ja ajatukset kohoovat tuossa valon asunnossa. Päivän kirkkaus ja auringon lämpö, joka lasin vahvistamana virtaa sisään kaikkialta seinistä ja katosta, olisi kirkkaina kesäpäivinä miltei sietämätön, ellei, aina auringon asennon mukaan, hankittaisi lievennystä vaaleanvihreiden verhojen avulla, joita nerokkaan koneiston avulla nostetaan ja lasketaan.
Palatsia on paljo laajennettu vuoden 1851 jälkeen; sillä on nykyään korkea, nelitahkoinen torni, sekin pelkästä lasista ja raudasta, sekä monta uutta kylkirakennusta. Sen tarkotuskin on nyt toisenlainen kuin siihen aikaan: se on nyt pysyväisenä maantiedon, historian, taiteen ja teollisuuden näyttelysuojana. Voisimme sitä sanoa lasikaappiin asetetuksi maailmaksi, kuvalliseksi yliopistoksi nuorille ja vanhoille. Tuo suuri ajatus, jonka tarkotuksena on ollut tänne koota se, mikä kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on ollut kauneinta, opettavaisinta ja hyödyllisintä, on onnistunut, ellei täydellisesti, niin kuitenkin tavalla, joka tekee yhden päivän oleskelun kristallipalatsissa ajatus- ja näkemysrikkaammaksi kuin ehkä moni vuosi kuluneessa elämässämme on ollut. Lontoon koulunuoriso on todellakin onnellinen voidessaan milloin hyvänsä siirtyä tuohon kuvamaailmaan, joka on ainoastaan neljännestunnin junamatkan päässä.
Oikeassa keskusosastossa on maailman suurin orkesterisali, johon Händelin oratorioita esitettäessä on sopinut 3,500 laulajaa ja 17,000 kuulijaa. Se muodostaa tavattoman suuren amfiteaatterin, jonka keskellä on jättiläisurut. Urkujen äänet paisuvat vienoimmasta kuiskauksesta aina tuomiopasuunan jyrinään, joka saattaa suuren palatsin liitokset vapisemaan.