On kirkas kesä-aamu. Paimenpoika ajaa karjaansa laitumelle. Viidakosta taitetulla varvalla kiirehdyttää hän lehmien hidasta astuntaa. Hän laulelee iloista laulua; jokainen sävel on heleä niinkuin käen ruikutus ja kaikuu takaisin vaaralta. Karjalle on tämä laulu tuttu, se säestää sitä epäsoinnullisella äänellään. Kyntörastaskin lehdossa yhtyy samaan lauluun, mutta koko tämä iloinen konsertti jääpi meiltä nauttimatta, koska ei sitä piirustajan kynä voi nähtäväksi saattaa.
Tie kohoaa mäen rinnettä myöten; jyrkän reunaa pitkin vasemmalla puolella käy matalat käsipuut, oikealla puolella lehtometsä, sekoitettuna männyillä; siinä tarjoutuu meille tuo hauska tummanviherjän ja heleänviherjän vaihtelo, joka aivan on kuin toden tekoa ja leikkiä sekaisin. Vasemmalla puolella seisoo kolme nuorta petäjää, joista aikaa myöten varttuu honkia, jos taivaan tuulet ja maamiehen kirves sen sallii. Vielä reunempana vasemmalla on kallioita, kuusia, mäntyjä ja yksinäisen järven tyyni selkä. Perällä niemi, nuori viidakko ja kaukainen kylä. Karja ei pitemmältä jatka kulkuaan maantietä myöten, jonka ojavierut ovat tyhjäksi syödyt; se poikkee syrjäpolulle, joka viepi järven rannalle; siellä on mehuisampi ruoho ja siellä vilppaampi tuuli karkoittaa sääsket.
Vieno tuulonen löyhähtelee vihriän mäen yli. Töin tuskin vaan se saa järven veden pienille väreille, mutta täällä ylhäällä se jo suhisee suuremmalla voimalla, niin että taivuttaa nuoren petäjän latvan vähän kallelleen oikealle puolelle. Tämä tuuli ei kuitenkaan ole voimistuva myrskyksi. Se vaan raasii aamutaivaan kevykäiset pilvet pehmoisiksi kuin pumpuli; ei se aio taittaa murskintakaan oksaa metsässä.
Tarkkaa nyt tätä nuorta hongan alkua kuvan edustalla: se on kumarruksissa lounaasen päin. Mistäpä sen tietää että se lounaasen päin kumartuu? Siitä että kaikki Suomen havumetsät ovat luotettavia kompasseja. Meidän ilman-alalla, jossa keskipäivän, päältäpäin paistava aurinko kaikkeen elävään vaikuttaa niin monta vertaa voimallisemmin kuin matalalta kannaltaan säteilevä aamu- ja ilta-aurinko; tällä ilman-alalla, jossa on niin suuri eroitus sydän-yön kylmyyden ja keskipäivän helteen välillä ja jossa etelä on yhtä kuin valo ja elämä, pohjoinen samaa kuin yö ja kuolema; — tällä ilman-alalla on ilmansuuntain vaikutus kasvullisuuteen silmään pistävä. Selvästi on se huomattava useimmista puista ynnä myös monista pensaista sekä ruohoista; selvimmin kuitenkin havumetsästä. Puiden etelä- eli suvi-puoli on helppo tuntea monista vahvoista, pitkistä oksista sekä niiden tuuheammista havuista, itä- ja länsipuoli ovat heikommat kasvullisuudestaan, pohjoispuoli törröttää vaan muutamilla kuihtuneiden, kuivuneiden oksain tynkillä. Senvuoksi Suomen tiettömillä saloilla eksynyt kulkija kohta saapi selvän oikeasta suunnasta, jos vaan muistaa tarkata puita. Mäntyin sekä kuusten pohjoispuoli on niin silmään pistävä että äkkinäisinkin sen voi helposti tuntea. Tämä yleinen sääntö ei petä tässäkään nuoressa petäjässä kuvan edustalla; sen paljasta pohjoispuolta näkyy hiukka vasemmalle päin. Päivän paiste tulee vielä enemmän vasemmalta — koillisesta siis, josta tuulikin käy — ja siitä voi, Savon horisonttiin katsoen, jokseenkin varmaan päättää että kello nyt on viiden paikoin aamulla Kesäkuulla. Petäjän varjo, koska aurinko tähän aikaan päivää on niin matalalla, olisi hyvin pitkä; mutta se ei annakaan valaistulle tielle, jolla se olisi helposti nähtävä, vaan kokonaan vielä varjoon peitetylle notkolle, vasemmalla puolella tiestä, jossa ei sitä voi eroittaa.
Maiseman luonne on rivakka ja aamuraikas. Metsä elää, laulaa, ja riemuitsee äsken heränneestä päivästä, vaan syvä lahtema on vielä puoleksi peitetty yön varjolla.
2. Talonpoikais-väkeä Waasan seuduilta.
(A. von Becker.)
Eteläpuoli tuota suurta Pohjanmaan alamaata on viljavaa, tiheäkansaista, mereen päin viettävää tasankoa. Tiet polvittelevat lainehtivain peltoin ja komeataloisten, varakkaitten kyläin välitse. Rantakansa, paitsi yhdessä ainoassa paikassa, on ruotsalaista sukua; suomalainen väestö alkaa vasta 2:n, 3:n, jopa neljänkin peninkulman päässä meren äyräältä. Sopisi sanoa tämän maan monilukuisilla jo'illa olevan suomalaisen lähteen, ruotsalaisen suun; keskinen virta kohistaa koskissansa välin ruotsin lauluja, välin suomen runoja. Yhteinen maanluonne, yhteiset kohtalot ovat myös molempien väestöin luonteesen painaneet muutamat yhteiset maakuntais-omituisuudet. Mutta erilaisuudet ovat kuitenkin sangen tuntuvaiset; joka pitäjä, jopa jokainen kyläkin eroaa jyrkästi naapureistaan — Ruotsalaisetkin Ruotsalaisista, Suomalaiset Suomalaisista.
Eteläisimpänä tämän tasangon rannikolla ovat Närpiö ja Lapväärtti, ennen muinoin yksi pitäjä. Niiden asukkaat ovat puhtaammin kuin mitkään muut säilyttäneet ruotsalaisuutensa kielessä, luonteessa ja tavoissa. Kieli on täynnä ikivanhoja sanoja, taivutuksia sekä omituisia äännös-sääntöjä, niin ettei outo korva sitä juuri helpolla ymmärräkään. Kansa on rohkeaa, rivakasta, häilyväistä, kepeämmästä aineesta kuin mitä muualla tässä maassa tavataan, josta syystä se useinkin joutuu naapuriensa pilkan alle. Se on keväällä hylkeen-ampujana, kesällä maanviljelijänä, syksyllä merimiehenä, talvella kauppiaana, liikkuu, puuhaa, koettaa vähän kutakin. Se on sotaisaa väkeä: nuoriso rauhan-aikoinakin harjoittaa mielellään leikkisotaa. Lauvantai-illalla on kylä kylän kimpussa, Lapväärtin joki on rajana kahden vihollismaan välillä, leikki on kova, mutta pyhä-aamun ajaksi julistetaan vanhaa Jumalan rauhaa, jota ei kukaan saa rikkoa. Taistelijat menevät silloin sovulla ja suosiolla yhdessä kirkkoon; mutta illalla, sabatin loputtua, leikki alkaa uudestaan. Tosisodassa on tämä kansa osoittanut järjestymätöntä urhoutta, jota sopii Uusi-Kreikkalaisten tahi Skotlannin vuorelaisten sotatapoihin verrata. Tähän seutuun on kiintynyt, verisiä muistoja vuosilta 1596 ja 1597, 1713 ja 1714, ja vielä 1808. Närpiössä viimeinmainittuna vuonna kansa ensiksi nousi aseisin; raskaat, aina pettämättömät hyljepyssyt tähtäsivät läheneviä partiojoukkoja ja keikahuttelivat maahan miehen toisensa perästä hirvittävällä tarkkuudella. Mutta partiosota ei kestänytkään kauan; säännölliset pataljonat pääsivät voitolle, ja vastarinta sammutettiin verentulvalla.
v. Beckerin kuva on tehty Lapväärtissä, jonka kirkko näkyy perällä, oikealla puolella. On elonleikkuun aika, ja lähimpänä tasangolla, joka silmän siintämättömiin ulottuu, nähdään nykyjään leikattu ruispelto. Suuri osa viljaa on jo suurina kuhilaina kuivamassa, toinen osa par'aikaa kaatumassa sirpin voimalla. Useimmat työntekijät ovat naisia; miehet kukaties ovat korjaamassa odottelevan riihen olkikattoa. Pohjanmaan naiset toimittavat kaikkia ulkotöitä rinnoin miesten kanssa; kapalolapsensa jättävät he tupaan, maitosarvi suuhun. Jos tämä tämmöinen imetystapa ei lasta tapa, niin on hyvä; jos lapsi kuolee, niin on Jumala sen ottanut, ja se on heidän mielestään vielä parempi. Näissä pitäjissä kuoleekin joka kolmas lapsi jo ensimmäisinä elinvuosinaan. Ei siellä ole puutosta rakkaudesta, vaan puutos ymmärryksestä. Naispuoli on pää-asiassa muka työntekijäksi luotu; äitinvelvollisuutensa toimittaa hän vaan työn loma-aikoina, ja ainoasti vahvimmat lapset elävät niin kauan että kätkyestä ulos pääsevät.