Matkakulku Suomessa on likeisimmässä yhteydessä erään laitoksen kanssa, joka Eerik XIV:n sekä Kustaa IV Aadolfin aikana sai alkunsa ja on tuttu hollikyydin nimellä. Mitäs se sitten hollikyyti on? Se on maanviljelijä ajuriksi, työhevonen postijuhdaksi muuttuneena. Maan-omistajan täytyy määrätyiksi ajoiksi lähettää hevonen ajokaluineen, ajomiehineen kestikievariin. Hevonen syöpi ha'assa, kyytimies nukkuu tai lyöpi kortteja, odotellessaan matkustavaisen tuloa. Viimeinkin on tämmöinen herra niin armollinen ja tulee. Se hevonen pannaan valjaisin, jonka on vuoro, kyytimies — tahi poika, tyttö tai akka, sillä usein saadaan lapsi, ja Pohjanmaalla hyvin usein vaimo-ihminen kuskiksi — kiipee ylös epämukavalle, kuperikeikkaa uhkaavalle, viluttavalle paikalleen kärryin istuimen taakse, ja sitten annetaan mennä! On niitä matkalaisia, jotka ihmisen tavalla ajavat; mutta onpa niitäkin — varsinkin korkeita herroja — jotka aivan armottomasti ajavat. Laki kyllä säätää, vaan vanha tapa päättää. Tultua toiseen kestikievariin, suoritetaan säätty kyytiraha, markka peninkulmalta, ynnä vielä lisäksi vähäinen maksu ajokalusta, jos ei se ole matkustavaisen oma. Sitten tämä lähtee edelleen ajamaan, ja kyytimies — siis useinkin vaimo tai lapsi — saa mennä paluumatkalleen omissa kärryissään, jos onni on ollut niin myötäinen, vaan tavallisesti satulattoman hevosensa selässä, sateesen ja tuuleen, syksyn pilkkopimeään ja talven tuimaan pakkaseen, autioita saloja myöten, ja perille tultuansa hän taas odottelee toista kyytiä, siksi kun vuoron päivät ovat lopussa.
Tästä näkyy että tämä kyytilaitos on mukava matkustavaiselle, vaan rasittava kyytivelvolliselle, josta syystä hollikyydillä ajamisen oikeus onkin suotu ainoasti tuolle paljon vaativalle säädylle, jota sanotaan herrasväeksi ja jonka hämärä raja käypi sarkanutun ja verkatakin välitse. Mutta jos hollikyyti ei olis olemassa, niin olisi enin osa Suomen maata säännöllistä matkaneuvoa vailla. Tällä nykyisellä tavalla matka on joutuisa ja huokea — 12-16 peninkulmaa vuorokaudessa itseään liian vaivaamatta ja hevosiakin rääkkäämättä — ja se on välttämätön asia maassa, jossa on matkat pitkät, asukkaat harvassa. Kas siinä syy, miksi, parempain kulkuneuvoin toivossa, vielä kärsitään tätä rasittavaa laitosta, joka on kahta vuosisataa jäljellä aikaansa.
Kestikievarit ovat sangen tärkeitä levähdyspaikkoja. Siksi valitaan maantien viereisiä, peninkulman tai kaksi, kolmekin toisistaan olevia taloja, ja maksetaan niille vähäinen vuosipalkka; salomailla saavat tähän virkaan rupeavat, kaukana toisistaan olevat uudistalot veronvapauden ynnä muitakin etuja lisäksi. Matkustavainen, joka talvi-illan hämärässä on reessä torkkuellut, herää yht'äkkiä siitä että hevonen seisahtuu ja kulkuset vaikenee. Hän mataa ulos paksusta ulkokuorestaan, pärevalkea näyttää hänelle tietä aina varalla olevaan vierastupaan, jona välin on pieni kammarinen, välin avara sali, varustettu niin komeasti kuin talon on kannattanut tehdä. Pari sänkyä, kirjavat villavaipat peittoina, suuri, maalattu pöytä, sen päällä levälleen avattu päiväkirja, johon matkalaisen tulee kirjoittaa nimensä karsinoittuneella kynällä ja monta kertaa vetelöityllä läkillä; muutamat tuolit, joilla on jokaisella eri muotonsa — kas se sinulle on tarjona tässä komeudesta tietämättömässä ravintolassa. Seinillä riippuu koreilla väreillä maalattuja puupiirroksia, joissa ilmautuva vapaa kuvaustaito olisi kunniaksi Egyptin muumia-hautojenkin maalareille: keisareita ja kuninkaita ratsain, jäykkänä kuin puupölkyt, eriskummallisia Raamatusta otettuja tapauksia, ja niiden rinnalla onnentoivotuksia nimipäiviin, joissa nähdään palavia sydämiä sekä pöyhkeitä värssyjä. Talikynttilä sytytetään; ilma tuntuu vähän umpinaiselle, sillä ilman-vaihetus on täällä vielä tuntematon keksintö, ja lattiamattoin puhtaus on hiukan epäiltävä. Mutta pian lekkuu suuri pystyvalkea valkeaksi kalkitussa uunissa, ehtoisa emäntä kantaa sisään yksinkertaisen ilta-aterian, ja koko huone tuntuu sun mielestäs kodikkaaksi ja hauskaksi, joka ei olekaan kumma, kun muistelet lumista, kylmää, autiota, talvista saloa, josta olet tullut. Jos et aivan liikoja vaadi, niin olet sillä hauskalla tiedolla, että sinulla täällä on valoa, lämmintä ja ihmisiä ympärilläs metsän petojen sijasta, tyytyväisenä menevä levolle päivän vaivojen perästä, nukkuva hyvään uneen kovalle, rimpiläkaisloilla täytetylle matrassille ja aamulla virkistynein voimin heräävä höyryävää kahvikuppia nauttimaan.
Niitä monia erilaisia näköjä, jotka muuten tarjoutuvat matkustajan katseltavaksi noilla salomailla, koska hän kesäisenä päivänä kiertelee sinijärvien rantoja, taikka koska hän syys-iltana kulkee kuusikon kautta, jonka latvoja myöten kuu kiitää kilpaa hänen kanssaan, taikkapa koska hän talvisena aamuna ajaa luikahtelee paistavan valkoisilla jäillä, niitä kaikkia saamme vielä monta tilaisuutta kuvaella. Vaikka Suomessa kulkiessa täytyy olla niin paljo mukavuutta vailla, on kuitenkin yksi seikka, joka matkustuksen erittäin hauskaksi tekee, jos vaan välttävästi tullaan toimeen maan kielessä; tämä seikka on tuo kursailematon, koristelematon hyväntahtoisuus, jolla joka paikassa, paitsi kovin lähellä kaupungeita, kohdellaan matkalaisia. Kansan silmissä matkamies on vieraille tullut tuttava, jolta maksu ruoasta sekä juomasta otetaan vastaan, koska niin on säätty, vaan ei sitä vaadita; ja harvoin pannaan lukuun tuommoisia mitättömiä kuin huone, lämmin, valo, kohtalainen makuusija taikka vahvalla kädellä annettu apu ajokaluja korjuusen pannessa tahi kapineita kantaessa. Seinällä riippuva, läänin kuvernöörin säätämä taksa määrää kaikkein tarpeitten hinnan; mutta samaten kun matkamies tekee hyvin jos ei vaadi enempää kuin mitä talossa saatavana on, niin ei myös emännälle satu päähän vaatia täyttä maksua taksan mukaan. Useimmissa tapauksissa matkustaja saa syyttää omaa käytöstänsä, jos ei häntä kohdella niin kuin talon ystävää.
Kaupungeissa ja niiden ympäristössä ynnä myös suuriliikkeisillä maanteillä tosin osataan paremmin ottaa maksua taksan mukaan, useinpa enemmänkin. Rautateillä, höyrylaivoissa ja kanavoilla ovat eurooppalaiset tavat — ja myös hinnatkin voimassa. Jos emme ota lukuun näkö-alojen sekä viini-hintojen erilaisuutta ynnä myös täällä tavallista seura-elämän jäykkyyttä, niin voisi niillä luulla matkustelevansa Pohjois-Saksassa. Suomalainen on liiankin taipuvainen matkimaan muun Euroopan vaatepartta, ruokaa sekä mukavuutta, vaikka, meidän maan vähiin varoihin katsoen, pitäis mielimmin etsiä parempata, jossa rupeaisi kilpailemaan ulkomaalaisen kanssa.
B. Reinhold'in piirustus tämän kuviston kansilehdessä näyttää meille pari noista vanhantapaisista, vähään tyytyvistä matkustajista, joita joka paikassa tavataan ylimaassa. Me näemme kaksi lihavaa maapatrunaa ajamassa häkkikärryissä; valjaissa on vahva työhevonen, joka ei hätäile. Tie käypi alasmäkeä; takana seisova kyytimies kertoo jotain, mikä on tapahtunut tuon likeisen järven rannalla. Veräjä sulkee tien; luulis sen olevan laitetun vartavasten siksi että tuon mökin pienet asukkaat saisivat vähäisen lisätulon sivuitse kulkijoilta. Poikanen tavallisessa, kepeässä kesäpuvussaan, jossa ei häntä rasita muu kuin paitansa yksistään, on aukaissut veräjän; vähän huolellisemmin vaatetettu sisarensa hänen takanaan uteliaasti odottelee saadakseen nähdä vierasten läpikulkua. Luultavasti nämät eivät ajakaan edemmäksi, suorittamatta pennilanttia veroksi — kukapaties viskannevat viidenkin pennin kappaleen, joka jo olisi ääretön summa — niin kumminkin pikku mies epäilemättä salaa toivoskelee. Koira hätyyttelee matkamiehiä viattomalla haukunnalla, ikään kuin vaan muistuttaaksensa heitä heidän velvollisuudestaan paikan asujaimia kohtaan. Virstapatsas tien ja aidan välillä osoittaa toisessa poskessaan kuinka pitkä matka jo on ajettu edellisestä kestikievarista, toisessa kuinka pitkä matka vielä on ajettavana ensintulevaan; se on hyvin käytännöllinen laitos, jota ei kukaan matkalainen mielellään olis vailla. Näkö-ala, mäkineen järven takana ja lehtoineen tuolla vasemmalla puolella, on muuten niitä, joita joka paikassa tavataan ja jotka siis jokainen kohta tuntee. Harva suomalainen lukija nähnee tämän kuvan, ajattelematta: "Tuostapa veräjästä olen minäkin läpi kulkenut!"
Ja saman veräjän kautta mekin nyt ajamme, lähteäksemme katselemaan kaikkia monivaiheisia kuvia, joita tämä kuvisto tarjoo. Me otamme esiin ja selitämme kuvat siinä säännöttömässä järjestyksessä, jossa ne astuvat meidän silmiemme eteen. Mutta jakson lopussa aiomme järjestää ne eri maakuntia ja sisällystä myöten, niin että niiden sisällinen yhteys tulisi paremmin käsitettäväksi ja kunkin paikka kokonaisuudessa selvemmin silmään astuisi.
Maan ja Kansan kuvia.
1. Maisema Savossa.
(B. Lindholm.)