Matka tulee pitkäksi, vaan ei yksitoikkoiseksi. Tämä maa tulee meidän valloittaa kappale kappaleelta, samoin kuin naapurivallatkin ovat tehneet; sillä sen vuoria ei saata sulattaa yhdessä kattilassa, eikä sen järviä ammentaa tyhjäksi yhdellä viskaimen otolla. Mutta me emme voi, sillä tavoin kuin kunnioitettavat naapurit ovat tehneet, ottaa likimpiä paikkoja ensin, kaukaisempia sitten. Meidän matkustuksemme on oikullisen unennäön kaltainen; me kotkan lailla iskemme alas suoraan tavoitettavamme päälle. Välistä lähdemme soutamaan Savon vesiä, välistä kaatamaan Hämeen honkia; milloin viskaamme nuottamme Suomenlahden rantamaininkiin, milloin sauvoamme venettä Pohjolan koskia ylös. Toisinaan käymme kolkuttamassa kaupunkein portteja, toisinaan katselemaan elonleikkaajan puuhaa kellastuneella viljapellolla, tai merimiehen huvia tyynellä ilmalla, taikkapa talon-emännän askaroimista takan äärellä talvi-iltana. Tämä on alussa tuntuva kirjavalle, hajanaiselle, mutta vaihtelevat piirteet ovat kuitenkin viimein yhdistyvät kokonais-kuvaksi, tämä on saava oikean värinsä siitä valosta, joka kaikissa eri-kuvissa on yhteinen.
Matkustamista Suomessa pidettiin ennen aikaan kovinkin vaarallisena työnä. Pohjolan pimeys peitti meidän maan ja teki että se naapurikansain silmissä näytti aivan mustalle. Hirvittävät korvet, vielä hirvittävämmät noidat peloittivat muukalaista tulemasta. Nuoren sankarin Lemminkäisen täytyi osoitella tietänsä tulikoskien läpitse, hehkuvien hautojen kautta ja näiden vartijoina olevain kauheiden petojen keskitse. Ruotsalaiset luulivat Suomessa asuvan julmia hiisiä sekä jättiläisiä, jotka pelkäsivät päivän valoa, koska auringon ensimmäinen säde kohta muutti heidät kiviksi. Se maa, niin he kertoivat, on niin täynnä haltijoita sekä noitia, että metsään huutaessa saapi heiltä vastausta joka haaralta. Koska joku matkalle tai sotaretkelle Suomeen läksi, nähtiin jäähyväis-otossa yhtä hartaat halaukset, yhtä katkerat kyyneleet, kuin jos lähtijä olisi ollut menolla Surman suuhun, Kalman kitahan. Vielä kun kuningas Aadolf Fredrik v. 1752 kävi kiertomatkallaan Suomessa, kehuttiin hänen mukavaa kulkuansa kuninkaallisessa fregatti-laivassa sekä pehmeätyynyisessä vaunussa ihmeteltäväksi pelkäämättömän urhouden osoitukseksi. Ja olipa kuningasta niin peloitettu tarinoilla kovin vaarallisesta ja myrkyllisestä itikasta, nimeltä voden, joka muka täällä uhkasi hänen kallista henkeänsä, että hän, säilyäksensä tuosta kauheasta vaarasta, piti vaunuinsa ikkunat aivan ummessa koko ajan, niin kauan kun matkusteli pitkin Pohjanmaan rantoja.
Meidän aikana ei ole näitä Pohjan periä peittävä tuntemattomuuden pimeys enää yhtä paksu. Huvimatkalaisia hyörii ja pyörii nyt joka paikassa Suomenniemen rannikoilla. Höyrylaivat vievät heidät Aavasaksaa ja yöllistä aurinkoa ihailemaan. Kanavat sekä postivaunut saattavat heidät lauluissa ylistetyn Imatran äyräälle. Rautatiet ja höyryveneet kuljettavat heidät Tampereelle asti. Mutta yhä vielä ovat kuitenkin Suomen sisimmät, ihanimmat seudut immellisessä koskemattomuudessaan, maailmalle tuntemattomana. Ei ole mikään onkiva Englantilainen, mikään lörpöttelevä Franskalainen, mikään matkakertomuksia kyhäilevä Saksalainen vielä piirustellut tunteitansa niiden koviin, harmaakivisiin kallioihin eikä niiden valkokuorisiin koivuihin. Harvoin vaan joku kauppamatkailija, joku tukkien ostaja, joku lohisaksa, joku kielitutkija tahi kasvein kerääjä osoittelee tietänsä harvakansaisten sydänmaan-laaksojen kautta.
Syynä tähän on se että Suomessa saa koettaa kaikkein maiden, kaikkein aikain kulkuneuvoja, elehvantit, kamelit, aasit sekä kantotuolit pois luettua. Muinais-aikuinen jalkapatikka on kesäisinä aikoina viljeltävä Lapin tuntureilla sekä Koillis-Suomen jylhillä saloilla. Välin saa kulkea pitkät matkat veneisin, välin henkensä uhalla vilistellä koskia alas. Maanteitä löytyy kaikkia mahdollisia lajeja, alkaen kelpo rapakivi-tiestä hamaan porras-siltoihin upottavien soiden poikki, jotka koettavat sielua ruumiista ulos hytkyttää. Mutta nämät tiet, vaikka useimmiten kovat niinkuin lattia, ovat ainoasti rantamailla jotenkin tasaiset ja suorat. Maan sisä-osissa ne ovat syntyneet muinaisista jalkapoluista taikka ratsashuikuista, jonkatähden hapuelevat ylös ja alas mäkiä, huolimatta kierreskellä niiden kupeiden ympäri. Siellä ahde ahteen perässä kohoaa huimauttavaan korkeuteen; veitsenviilto-jyrkkä usein ammottaa aivan tien vieressä; matalat käsipuut vaan käyvät pitkin sen reunaa, usein ei niitäkään. Jalka jalassa kuljetaan ylös, jalka jalassa myös ensin alas, mutta pian muuttuu tämä kulku hurjaksi hypyleäksi, joka ei ole luotu heikkohermoisia varten. Hevosten älykkäisyys kuitenkin paljon vähentää vaaran. Nämät ylimaan kasvatit osaavat ihmeteltävällä luonnon-aistilla arvata mäen vietteen ja kuormansa raskauden suhteen; ne käyttävät hyväkseen vähimmänkin jalansijan; ne kulkevat ylöspäin polvitellen, siksi että pyörät niin paljon kuin mahdollista kävisivät poikin tietä; ne pitävät alasmennessä niin kovasti vastaan, että niitä usein täytyy kehoittaa vietteen helpoitusta edukseen käyttämään. Se, joka syksyisenä yönä lähtisi tämmöisiä ahteita ajamaan, olisi itsemurhaajaksi sanottava, jos ei hevosen aistiin saisi luottaa; täten saattaa posti, jonka ei ole lupa yötä pitää, pilkkopimeällä tämmöisiä teitä kulkea!
Jos maantiet sopii sanoa maan valtasuoniin, niin ovat sitten ajokalut verihelminä, jotka yhä maan ruumiin ympäri kulkevat. Minkälaisetpa ovat Suomessa ajokalut, joiden turviin matkustavainen antaa henkensä ja eheät jäsenensä.
Kestikievarein taksassa kyllä on myös määrätty maksu vaunusta ja ratsuhevosesta satuloineen; mutta toden todella ei niitä juuri kukaan kysykään. Ratsain kulkua nyt enää viljellään ainoasti jollakulla salokulmalla, kirkolle mentäessä, ja tämä vanhan-aikuinen, ritarillinen ajoneuvo jääpi yhä enemmän pois tavasta. Vaunu on ylellisyyskalu, joka kaupunkienkin kestikievareissa on harvinainen, maalla aivan tuntematon. Nelipyöräisiä kärryjä, venäjän tavan mukaan, nähdään ainoasti siellä, täällä itärajoilla. Muutamin seuduin kyllä varakkaat talon-isännät kirkkoretkillänsä koreilevat kaksipyöräisillä kieseillä taikka resoori-kärryillä, mutta tämä kalu, joka niin suuren arvon antaa, ei joudakaan kenen hyvänsä kulutettavaksi. Matkustaja parka, jos ei sulia ole oma vipu-vaunusi mukanas, etkä myös ole jostakin kaupungista saanut kallishyyryisiä kiesejä, niin olet melkein auttamattomasti annettu alttiiksi kuuluisalle, hirmuiselle kiduttimelle, nimeltä "kyytikärryt."
Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen (velocipedin) avut ovat yhdistyneet. Kaksi tavallista pyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona aisat ovat. Laitoja myöten välistä käy häkki, useimmin mataloita lautoja. Niiden päältä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeilla puu-resooreilla, useimmin ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokainen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs, aivan kuin istuisit kiireesti kulkevan ruuvilaivan koneen päällä. Jokainen pikku kivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastustansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi, kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan, herneitä kengissäsi.
Mutta kaikkeenhan ihminen tottuu! Tuo maakansa, joka sinulle tulee vastaan, ja joka ei ole pehmeiden vaunutyynyin kautta hempeytynyt, nauttii nähtävällä mielihyvällä kärryin mukavuutta. Väsynyt jalkamies katselee sitä halullisilla, ikävöivillä silmillä; nuori kylän teikkari, joka ajaa markkinoille tahi kirkolle, yksi kaunotar kummallakin polvellaan, istuu iloisempana puu-istuimellaan, kuin moni pankkiiri vaunuinsa samettityynyillä.
Talvella ei matkustaminen täälläkään tuota niin vaikeita vaivoja. Tuppauta hyvin heiniä ympärilles, peitä karhuntalja tai muu peite päälles, niin tulet hyvin toimeen tuossa matalassa, kepeässä reessä, jota sinulle tarjotaan. Monenkaltainen on muuten tämä ajokalu muodoltaan. Välistä on reki leveä, veneenmuotoinen, välistä kaitainen niinkuin pavun palko; joskus on se häkillä ympäröitty, joskus siivillä varustettu. Itä-Suomessa ja niin myös osaksi pohjoiskulmalla on istuin, lasten sekä vaimoin paremmaksi suojaksi, varustettu kuperalla, niinimatoista tehdyllä kuomulla. Lapin ahkion eteen, joka on keskeltä katkenneen veneen näköinen, ei valjasteta muuta kuin poroja.
Valjaat ovat monellaiset, usein ylellisesti koristetut. Itäpuolella on niillä venäjäntapaiset muodot, lännessä skandinaviankaltaiset. Kaarenmuotoinen, heleillä väreillä paistava vemmel sekä valkeilla siloilla koristetut nahkavaljaat kohta vetävät muukalaisen huomion puoleensa. Iloisesti heliseviä kulkusia paitsi ei aja kukaan talvella, ja posti ynnä muut, jotka tahtovat arvoansa osoittaa, ilmoittavat jo kaukaa tuloansa porokellon rämpätyksellä. Kovin surkuteltava on matkustavainen, jos hän, niinkuin muutamin paikoin Hämeessä, saa kokea noita valjaita, joissa muutamat nuoranpalaset, olkisen satulatyynyn nojassa, kannattavat koko kärryjä. Toisellaisia alku-aikaisia valjaita viljellään Waasan läänissä työ-re'issä: koveraa muotoista juurta, josta on syntynyt tuo siellä seuduin tavallinen sananparsi: "Jos kaikki olisi oikein tässä maailmassa, mistäs sitten kakkulapuu saataisiin?"