Ruotsin suuret kuninkaat kohottivat myös Suomalaisten kansallistuntoa. Kylmäverinen vakavuus, sitkeä voima ja kuolemata pelkäämätön urhous, jota meidän miehet tällä myrskyisellä ajalla osoittivat, ansaitsi heille paikan Euroopan kuuluisimpain soturein rinnalla. Heidän sota-oriinsa ovat juoneet Tonavasta ja Rhemistä, Weiksel-, Neva- ja Moskova-joesta; heidän mustasarkaiset rivinsä ovat kestäneet kahakoissa Pappenheim'in Walloneja, Kronenberg'in "ikivoittoisia", Juhana Kasimir'in puolalaisia husaareja vastaan; heidän luunsa valkenevat melkein kaikilla Euroopan sotatanterilla aina Ukrain'iin asti. Maailma, joka nyt melkein on unohtanut heidän nimensä, silloin vapisi joka kerta kun kuuli heidän "hakkaa päälle"-huutonsa. Heidän saloistansa läksi mainioita sotapäälliköitä, myöhempinä aikoina myös kuuluisia valtiomiehiä. Mutta heidän kulumattomin kunniansa on kuitenkin aina ollut siinä että he raivasivat Pohjan perän korvet viljelysmaiksi.

Vuodelta 1721 alkoi uusi ajanjakso, jolla Suomi ynnä Ruotsin kanssa oli vapaavaltana, kuninkaaksi nimitetyn presidentin johdon alla. Entinen mahtavuus oli nyt rauennut, lohdutteeksi otettiin vapaus. Tää oli hyödyllisyyden aikakausi. Ojitettiin soita kuiviksi, murrettiin metalleja vuorista ja perustettiin tehtaita. Suomenmaa edistyi edistymistään, vaikka kaksi hurjasti aloitettua sotaa tuli esteeksi; meidän maassamme nyt alkoi tiedemiehiäkin syntyä.

Viimein vihdoin jäi vaan tyhjä nimi vapaus-ajasta jäljelle ja Kustaa III:n loistoisat päivät koitti. Suomi vaurastui, kaupungeita rakennettiin, meidän laivamme alkoivat kyntää kaikkia meriä, ja laulun sävel kajahti Auran rannoilta. Mutta vielä kerran syttyi, Kustaa III:n ja Katarina II:n välillä, rohkea taistelu herruudesta Pohjan mailla, Suomi taas tuli sotatantereksi — näki voittoja, näki tappioita, näki kuningasta petettävän Anjalassa, näki hänen kostavan Yhdistys- ja Vakuutus-säännöllä, ja kaatuvan Ankarström'in luodista. Suuren Vallankumouksen laineet alkoivat Pariisista levitä maailman yli. Franzén ja Choraeus tervehtivät ihmiskunnan uudestisyntymistä nuoruuden palavalla innolla; mutta valtiaat eivät nähneet muuta kuin tuon punaisen kummituksen ja kokivat kukistaa sitä sillä että kahlitsivat ajatuksen vapauden. Uskollisena kuin aina seisoi kuitenkin Suomi nuoren Kustaa IV Aadolfin edessä, unohtaen hänen hairauksensa ja hänen valtiollisen hulluutensa, muistaen ainoasti oman velvollisuutensa, Tuli silloin se päivä, jolloin Napoleon ja Aleksanteri I hetkeksi löivät kättä Tilsit'issä v. 1807, ja se kädenlyönti määräsi Suomen vastaisen kohtalon. Kustaa IV Aadolf muka piti rangaistaman vihastansa Napoleonia vastaan, mutta todenteolla se oli monisatavuotinen ajatus, joka täytetyksi tuli, koska Venäjän sotajoukot Helmikuulla 1808 marssivat Suomen rajan yli, ja meidän maamme, urhoollisimman vastarinnan perästä, liitettiin yhteen Aleksanteri I:n äärettömän valtakunnan kanssa.

Ennen jo kuin Ruotsi, kaatuneen valta-istuimen raunioilla seisoen, suostui Haminan rauhasovintoon, jossa Syysk. 17 p. 1809 antoi Suomen omaksi Venäjän keisarille, oli tämä kutsunut maamme säädyt kokoon Porvoosen ja siellä, pärmäkirjalla, jolla on vapaitten liittomiesten välillä tehdyn sovinnon arvo, vakuuttanut Suomelle edelleenkin omat lakinsa ja perustussääntönsä, sillä ehdolla että se muuten olisi eroittamattomassa yhteydessä Venäjän valtakunnan kanssa. Suomi puolestansa oli vannonut uskollisuusvalan keisarille, suuriruhtinaalleen; tälle sovinnolle perustautuu maamme nykyinen valtiollinen asema.

Tästä lähtien alkoi Suomen kansa, "koroitettuna kansojen joukkoon", astua uusia teitä. Vanha ijältänsä ollen, on se valtiollisissa suhteissansa kuitenkin vielä varsin nuori, ja jokainen siemen vaatii itämisen aikaa. Vuodesta 1809-63 oli täällä virkavallan aika, jolla virkamiehillä yksin oli sanan sija, maan säädyt olivat aivan ääneti. V. 1863 kuului jälleen, perustuslaissa säätyllä tavalla, kansan ääni niillä valtiopäivillä, jotka maamme jalomielinen suuriruhtinas oli kokoon kutsunut, lopettaen lainsäädännön viisikymmeuvuotisen unenajan, ja v. 1869 sama suuri hallitsija laajensi Suomen perustuslain, tehden valtiopäivät määrä-aikaisiksi. V. 1812 muutettiin maan pääkaupunki ja 1828 myös yliopisto Turusta Helsinkiin, jossa erinäiset valtiolaitoksemme vähitellen ovat saaneet nykyisen muotonsa.

Suomen kansa, kansatieteellisesti katsoen, on se, joka kieleltään ja sukuperältään kuuluu varsinaisesti suomalaiseen kansakuntaan, nimittäin veljeksiksi liittäyneet Karjalaiset ja Hämäläiset, ynnä myös Lappalaisten, Kainulaisten ja Wirolaisten jälkeläiset. Mutta Suomen kansaan, historialliselta, kansalliselta ja valtiolliselta kannalta puhuen, ovat yllämainittujen lisäksi vielä luettavat ikivanhoista ajoista täällä asuvat ruotsalaiset siirtolaiset ynnä myös meidän kanssamme yhteen sulauneet muuttolaiset muista maista, varsinkin Saksasta ja Wenäjältä. Ruotsalainen väestö on ijältänsä kolmeen lahkoon jaettava. Vanhin on se Ahvenan saaristossa, sitten Uudellamaalla, viimein Pohjanmaalla.

Varsinaisesti suomalainen väestö on luvultaan monin verroin suurempi; se se onkin siis muodostanut koko kansan yleisen mielenlaadun ja ulkonaisen näön kaltaisekseen: suomalainen on maamme asukasten lyhytläntäinen, hartiokas, jäntevä vartalo, kalvakas iho, pruuninen tukka, vakava, hidas ryhti, totinen, miettiväinen luonne ja tuo käsityksen hitaisuus, josta kansamme silmäänpistävät viat ja silmäänpistävät hyvät avut kaikki ovat saaneet syntynsä.

Varsinaisesti ruotsalainen väestö on kuitenkin Ruotsin vallan ja Ruotsin korkeamman sivistyksen kautta saanut verrattavasti suuren äänen sijan. Aina 16:sta vuosisadasta aikain, jolloin suomi enimmiten oli puhekielenä myös korkeammissa ja korkeimmissa säädyissä, sivistys Suomessa puhui ruotsia, milloin se ei puhunut latinaa. Mutta asianhaarat ovat 1809 vuoden perästä suuresti muuttuneet. Itsekseen jääneenä on Suomen täytynyt omasta itsestään hakea sivistyksensä sisällys ja ulkomuoto, ja tuo voimakas herätys, joka nyt kansallisuuksien aikakaudella panee kaikki kansat liikkeelle, on nostanut myös Suomen kansan tähän asti mykät joukot. Sen perästä kun Lönnrot kokosi ja Kalevalaksi yhdisti suomen kansanrunot; sen perästä kun Castrén'in onnistui saada eheäksi suomen muinaistarun ja suomen heimokuntain katkenneet sitehet, sen perästä kun muut innokkaat työntekijät ovat saaneet toimeen suomenkielisen kirjallisuuden alun, on pyrintö tasa-arvoon kaikilla sivistyksen ja keskuskunnallisen elämän aloilla, jota vastustajat suomikiihkoksi nimittävät, tullut vastaanseisomattomaksi. Mutta samassa on sallimus, ikään kuin hillitäksensä suomen vahvistuvaa kansallisuushenkeä turmiollisesta yksipuolisuudesta, lahjoittanut tälle maalle runoniekan ylintä laatua, joka on solminut yhteen ruotsin kielen ja isänmaan jaloimmat sankarimuistot. Lönnrot ja Runeberg, Kalevala ja Vänrikki Stool — kas siinä on koko Suomen kansa, semmoisena kuin se on ollut ja semmoisena kuin se on! Mitä Herra Jumala niin monta vuosisataa on pitänyt yhdistettynä yhdessä maassa, sitä ei ihminen saa mielettömästi eroittaa. Kaksi merta Suomessa roiskuu yhden maan rannoille; kaksi hengen virtaa laskeutuu yhteen kansan sydämeen. Yhtenä he olkoon ja aina pysyköön!

Matkustuksia Suomessa.

Lukija, tahdotkos seurata meitä maita ja vesiä myöten. Valloittakaamme Suomenmaa penselillä ja piirustimella. Valloittakaamme tämä maa silmän ja ajatuksen omaksi; yhdistäkäämme se — sen verran kuin sen taide voi tehdä — Eurooppaan, koko ihmiskuntaan.