Kansan taruissa suuret sankarit vähitellen siirtyivät ominaisten jumalien sijaan. Ho olivat sankareita runointaidossa ja viisauden tiedossa: kaikista kuuluisimpana Kalevalan sankarisuku, runoin isä Wäinämöinen ja ikitakoja Ilmarinen. Skandinavein Odin oli viisain mies, sentähden kun hän samassa myös oli väkevin uros. Suomalaisten Wäinämöinen oli väkevin uros, sentähden kun samassa oli viisain mies. Siinä onkin pää-raja, joka eroittaa Suomalaisten maailman-katsannon skandinavilaisesta taikka ylimalkaan arilaisesta, joka aina on pitänyt miekkamelskeen sankarivoiman omana ilmaumana. Suomalaisten mielestä sankarivoima on henkistä luonnetta: henki se hallitsee koko maailmaa, väkevyys on vaan viisauden seuraus, ja väkevyys ilman viisaudetta tulee, niinkuin Lemminkäisessä ja Kullervossa, naurun-alaiseksi tai turmiolliseksi. Ihmeen syvää totuutta suomen kansanruno osoittaa siinäkin, että se sallii rakkaimpienkin sankareinsa, viisaimpienkin kaikista kuoleman-alaisista, joskus joutua mielettömiin tekoihin ja pilkattavaksi. Kaikki ihmisviisaus kumartuu nöyrästi korkeamman järjen eteen, tunnustaen voimattomuutensa ja sokeutensa sen verralla.
Karjalaiset ovat kansantarut säilyttäneet; Karjalaiset ovat Suomen runokansa ja samassa myös Suomen varsinainen sivistyskansa, verrattain puheliaat, hilpeät, avosydämiset, kuvastellen kaikkia ulkonaisia vaikutuksia samoin kuin heidän järviensä kirkas pinta. Hämäläiset ovat hitaita, umpimielisiä ja jyrkästi itsepäisiä jöröjä, mutta samassa lujempaa mielenlaatua kuin heimolaisensa; kovat ja sitkeät vastaan-ottamaan ulkonaisia vaikutuksia, aivan kuin hiekkakankaat heidän saloissaan. Tämä eriluonteisuus Suomen kansan päivä- ja yö-puolessa, siksi niitä sopisi sanoa, on ollut erittäin tärkeä. Sillä Karjalaisilla idässä on ollut sivistymättömiä ja viime aikoihin asti vihollisia kansoja rajanaapureina. Hämäläiset lännessä puolestaan ovat olleet koko ruotsin mahtavuuden ja länsimaisen sivistyksen voiman alaiset. Tämä seikka toiselta puolen on Suomen sivistyksen edistymistä suuresti hidastuttanut; toiselta puolen on se Suomen kansallisuuden paremmin säilyttänyt.
Vuonna 1157 ei ollutkaan vielä mitään Suomen kansaa olemassa; ainoasti kaksi puoli-metsäläistä, keskenään sotivaa heimokuntaa Suomessa. Historia se on, joka kansanhengen kasvattaa. Nykyinen Suomalaiskansa sai alkunsa silloin, kun Hämäläiset ja Karjalaiset, joilla oli yksi kieli, yksi sukuperä, tunsivat toinen toisensa veljikseen, kun he olivat molemmat suljetut yhden valtakunnan, yhden kirkon, yksien lakien ja yhden kotimaan piirin sisälle. Tämä kaikki oli tapahtunut 14:n vuosisadan alussa.
Hämäläiset lujasti vastustivat kristin-uskon tuontia ja Ruotsin vallan leviämistä. Koko 90 vuotta puolustivat he itsepäisellä vimmalla vapauttansa ja kotimaisia jumaliaan. Ruotsin voima oli lamassa sisällisten kruununperintö-riitain tähden; turhaan paavit julistivat bulliansa, turhaan dominikolainen Tuomas täällä saarnaeli tulella ja miekalla. Keskipaikoilla 13:tta vuosisataa kristin-usko ja ruotsin valta Suomessa näkyivät olevan hukassa; mutta samaan aikaan juuri nousi Mälarin rannalla Folkungi-suvun peri-isä Birger Jarl ja yhdisti kaikki Ruotsin voimat väkevään käteensä. Rooma houkutti hänet liittolaisekseen, kaupan hinnaksi luopuen muutamista veroista ja ylivalta-oikeuksista; jarli purjehti meren taakse v. 1249, voitti Hämäläiset ja rakensi linnan, Hämeenlinnan, heidän maansa sydänpaikkaan. Ruotsissa valvottava kuningasvaali keskeytti hänen voittoretkensä; vaan 44 vuotta sen perästä vei hänen pojanpoikansa sotamarski, Torkel Knuutinpoika, taas toisen ristijoukon meren yli, täytti jarlin yrityksen, voitti Karjalaiset ja liitti kokoon Wiipurin muurit Itä-Suomen hillittimeksi ja turvaksi. Verikasteen perästä seurasi vesikaste; koko Etelä-Suomi joutui paavin ja Ruotsin vallan alle, jotka sitten, sitä myöten kuin maan asutus leveni, vuosisatojen kuluessa tunkeutuivat yhä edemmäksi maamme sisempiin ja pohjoisiin seutuihin.
Tällä tavoin oli Ruotsin valta tullut naapuriksi Venäjän vallan sydämelle, mahtavalle Novgorodille, joka oli laskenut allensa Bjarmien maan ja katsoi Karjalaiset veron-alaisiksensa. Rooman ja Kreikan kirkon uskonsaarnaajat kilvoittelivat myös meidän maassa, ja tämä kaksinainen, sekä valtiollinen että uskonnollinen kilvoittelu synnytti sotia, jotka, välistä pitemmäksi, välistä lyhemmäksi ajaksi levähtäen, kestivät viisi vuosisataa; kaiken sen ajan oli Suomi verisenä Eris-omenana. Rauhanpäätökset sanottiin ijan-ikuisiksi, mutta olivat todentodella ainoasti sotilakkoja. Ensimmäinen rauhanpäätös, Pähkinälinnassa v. 1323, halkaisi Karjalaisten maan kahteen puoliskoon, venäläiseen ja ruotsalaiseen, ja siitä ajasta yksi osa Karjalan heimokuntaa ijäksi päiviksi erosi muusta Suomesta. Silloin säätty raja pysyi voimassa vuoteen 1617, jolloin Ruotsi Stolbovan rauhasovinnossa taas sai yhden osan Karjalata lisään, nimittäin valloitti Inkerinmaan, siirsi Suomen rajan Laatokan rantaan asti, ja sulki Venäläiset Itämerestä. Tämmöisenä pysyi raja sitten taas vuoteen 1721, jolloin Ruotsi Uudenkaupungin rauhasovinnossa luopui, paitsi Liivin- ja Vironmaasta, etuvarustuksestaan Inkeristä sekä vahvasta rajalinnastansa Wiipurista ynnä sen alle kuuluvan läänin kanssa. V. 1743 siirsi Venäjä rajansa Kyminjokeen asti, ja v. 1809 se tähteetkin sai haltuunsa.
Tällä tavoin ovat molemminpuoliset naapurit, Ruotsi ja Venäjä, kumpikin vuorostaan vähitellen nielleet Suomen suuhunsa, edellinen 136:n, jälkimmäinen 106:n vuoden kuluessa, josta näkyy että meidän maa on ollut sitkeä ruokapalanen. Jo v. 1703, uuden pääkaupunkinsa perustukset laskettuaan, präntätti tsaari Pietari metaljin, jossa nähdään meren jumala, kolmihaarukka kädessään, ja ympärillä reunaa myöten nää uhkaavaiset, profeetalliset sanat: Ecce, Finnia, tridentem! Se ennustus kävi toteen, Suomi sai kokea kolmihaarukan voimaa, mutta Aleksanteri I oli oikeamielinen ja jalosydäminen; hän yhdisti v. 1811 jälleen Suomeen ne osat, jotka siitä v. 1721 ja 1743 oli erilleen tempaistu, ja antoi meidän maalle näin tavoin taas 1617 vuoden rajan.
Valtijain taistelutanterena jaloin poljettuna ja rikki raadeltuna, Suomi ei suinkaan voinut liioin kiittää onneansa. Kerta kertansa perästä hävitettiin sen viljelys mustan mullan tasalle, kohosi jälleen ja hävitettiin uudelleen. Suomi maksoi Kustaa Aadolfin maineen puolilla viljavaroillaan ja 100,000:n poikansa verillä. Vielä kalliimman hinnan se maksoi Kaarle XII:n voitoista, ja vielä, sittenkin kun hän oli voitettu, taisteli yksinään, kenenkään auttamatta, viimeiseen veripisaraansa asti. Nälkä ja rutto aina samosivat sodan jäljissä, mutta ei mikään voima saattanut murtaa kansaa, joka kätkyestä alkain oli oppinut puutetta kärsimään ja kestämään. Kerran kertansa perästä tarjosi sille milloin Tanska, milloin Puola, milloin Venäjä apuansa ja suojaansa, houkuttaen sitä vapauttamaan itsensä liitosta, jonka kautta se yhä joutui häviön partaalle; mutta Suomi aina itsepäisesti ja uskollisesti kielsi ja piti kiinni velvollisuudestaan. Ei ole Suomi yhtään ainoaakaan kertaa nostanut kapinaa laillista hallitustaan vastaan. Kaksi kertaa, 1457 ja 1596, on se kyllä ollut kahteen eripuraiseen eriseuraan jaettuna, jotka kumpikin pitivät oman kruununpyytäjänsä puolta; mutta molemmat kerrat oli tähän ainoasti se syynä, että oltiin kahden vaiheella kumpiko oli laillisen esivallan oikea omistaja. Kolmannella kerralla, v. 1788, osa sotavoiman päälliköitä nousi kuningastansa vastustamaan; mutta koko kansa niinkuin yhdestä suustansa ilmoitti vihastuksensa siitä ja tuomitsi heidän rikollisen tekonsa ansion mukaan.
Vaan ei Suomi sentään ole seurannut valloittajiensa lippua orjan tai aseen tavalla, jolla ei olisi omaa tahtoa. Se sai ensimmäiset valtiolliset oikeutensa v. 1362; silloin Ruotsin kuningaskunta oikeastaan vasta oli liittovalta, jonka puoli-itsenäiset maakunnat eivät totelleet mitään muuta hallitusta kuin sitä, jolle itse olivat antaneet suostumuksensa. Suomi pääsi näiden entisten maakuntain vertaiseksi, sai ottaa osaa kuningas- ja valtionhoitaja-vaaleihin sekä veroin säätämiseen, ja lähetti edusmiehensä yhteisille valtiopäiville. Hallituksen ja kansan vallan raja oli sangen sekava; hallitsijat olivat usein sangen itsevaltaiset ja päätösvalta valtiollisissa asioissa oli Tukholmassa. Mutta maamme erinäinen asema meren takana, sen avaruus, ja mahtava katolinen piispa Turussa, joka katsoi kunnian-asiakseen pitää Suomen puolta, tekivät että meillä oli monessa suhteessa itsenäiset olot. Tämä seikka muuttui silloin kun Ruotsi tuli vaalivaltakunnasta perintövallaksi. Kustaa Waasan ajasta alkain oli Suomi todellinen Ruotsin alusmaa, mutta yhä kuitenkin semmoinen alusmaa, joka Helsingin maapäivillä 1616 lausui vapaat sanansa Ruotsin kansalle ja jota aina pidettiin valtakunnan toisena pää-osana.
Keski-ajalla mainittiin meidän maata välistä herttuakunnaksi, Juhana III koroitti sen suuriruhtinaskunnan arvoon. Hallitusmiehinä oli sillä linnan-isännät Turussa, Hämeenlinnassa, Wiipurissa, Raseporissa, Kastelholmassa, Kokemäenkartanossa, Korsholmassa ja Olavinlinnassa eli Savonlinnassa; Kuusisto oli piispan linnana. Näistä linnan-alueista syntyi sitten, tiheään muutellen, nykyiset kahdeksan lääniä, kukin maaherransa kaittavana, ja ylin hoito uskottiin viimein pääkuvernöörille. Uuden-aikuiset keskuskunnalliset olot vahvisti Suomessa Kustaa Aadolf ja järjesti Pietari Brahe "kreivin ajalla." Ruotsin laki oli tullut muinaisten, pakanuuden-aikuisten oikeustapojen sijaan, ja tämä laki oli lujasti rakennettu vapauden perustukselle, eikä mitkään väärinkäytökset, ei mikään pappisvalta, mikään soturivalta, mikään aatelisvalta sitten voinut saada kumoon näitä sen jaloja peri-ajatuksia: että joka ihmisellä on oikeutensa ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaiset, joiden turvassa Suomen kansa on varttunut vastaista onneansa kestämään. Orjuus, joka ei täällä ollut koskaan ollut raskas, hävitettiin jo v. 1335. Koko muu Eurooppa sai vielä pitkät ajat huokaella perintöorjuuden kahleissa; Suomi ynnä Ruotsin ja Norjan kanssa saa kehua kunniaksensa, että tuo häpeällinen ies ei ole sen hartioita koskaan painanut. Vuodesta 1335 alkain on joka orja, niin pian kun on astunut Suomen maalle ja tullut sen lakien suojan alle, ollut vapaa mies.
Katolinen kirkko Suomessa, jonka Hemming piispa järjesti ja joka Maunu Tavast'in aikana kohosi korkeimmilleen, osoitti, alku-aikaisten verikasteitten perästä, lempeätä, maan sivistymistä harrastavaa luonnetta. Turun hiipan kantajat olivat ihmeyttävä jakso jaloja, kotimaata rakastavia miehiä, ja harvat luostarit, joista franciskolais-luostari Raumalla ja brigittalais-luostari Naantalissa ovat kuuluisimmat, vaikuttivat paljon hyvää kouluillaan sekä laupiailla laitoksillaan. Katolinen kirkko meillä sortui valtiollisten myrskyin ahdistaissa; se oli vielä kansalle rakas, ei, niin kuin muissa maissa, joutunut inhottavaksi vallanhimonsa ja tapainturmionsa tähden. Uskonpuhdistus tapahtui hiljaa, ilman myrskyittä; — köyhä maisteri, Pietari Särkilahti, on sen ainoa tietty asian-ajaja; mutta vuosisata kului ennen kuin hänen saarnansa siemen oikein juurtui. Koko 16:s vuosisata oli vaihe-aika, täynnä jaloja, vaikka vielä epäselviä parannus-tuumia, horjuvainen valtiollisissakin samoin kuin uskonnollisissa asioissa. Suomen sivistys näkyi pikemmin taantuvan kuin edistyvän, mutta kun tuumat olivat selvenneet Kustaa II Aadolfin, Kristiinan ja kolmen Kaarlen aikoina, niin alkoi evankelinen uskonto näyttää mahtavaa voimaansa. Tämä uskonto oli nyt tullut kansan omaksi; se virtaeli elämän kaikkien suonien läpi, se loi kirjallisuuden alun, se vihki yliopiston, se opetti jokaiselle lapselle Suomessa tuon vielä harvinaisen lukutaidon, Agricola raivasi suomen kielelle tien kirkon, kirjapainon ja yleisen sivistyksen aloille. Juusten piirsi Suomen historian perustuspiirit, Rothovius lausui siunauksen Turun alkavalle akatemialle, Gezeliukset rakensivat kirkon järjestyksen perustukselle, lujalle kuin kallio.