Alhaisista elävistä on äyriäinen eli krapu yleinen eteläisessä ja keskimmäisessä Suomessa. Mehiläis-hoito on joutunut unohduksiin; sitä viljellään nyt enää vaan muutamin seuduin eteläisellä rantamaalla, Kotisirkka on tuttava ystävä talonpojan tuvassa, ja sääski eli itikka koko Pohjan perän vitsaus. Alimmaiseen eläinkuntaan kuuluvista asuu melkein kaikissa Suomen jo'issa helmi, piillen mutaisessa simpukassaan, ja pyydetään vielä joskus koristeeksi rouvasväen korvarenkaisin.
Kaikki tämä näyttää meille maan, jossa ihmisen täytyy hankkia eläkkeensä maasta ja vedestä lakkaamattomalla taistelulla. Niin vähä on täällä Etelän suloisesta ihanuudesta ja suruttomasta viljavuudesta, että Suomessa ilo on kerkeä päivän kajanne, rikkaus ihmesatu, ja luonnon kirkkahin kauneus hetken-aikuinen unennäkö. Ankara vakaisuus ja alakuloinen hymy sekaisin, semmoinen on aina Suomen kasvoin muoto. Sen ihanuus on usein vaalakka niinkuin pohjosen palo, kylmä niinkuin valkean hangen loisto, autio ja mietiskeleväinen niinkuin synkkä kuusikko. Toinen puoli sen elämätä on peitetty pimeään yöhön, toinen puoli paistaa sammumattomassa valossa.
Voipiko rakastaa maata niin kolkkoa, niin kylmää, niin paljon itsensä kieltämistä vaativaa? Kysy tältä kansalta, jonka Luojan sallimus on asettanut tänne Pohjan perän raukoille rajoille, ja sinä saat sen vastauksen: "Me sitä rakastamme yli kaiken muun, sillä sen hyväksi taidamme kaikki uhrata. Me sitä rakastamme, koska se on meidän juuremme ja meidän olentomme perustus, ja me olemme semmoiset, mimmoisiksi tämä maa on meidät luonut — tyly, kylmä, taistelevainen kansa — me olemme sulava lumihanki, joka janoo päivää ja avaa sylinsä koittavalle aamuruskolle."
Kansa.
Tää kansa, jolla on asuntonsa Suomen harmaakivisellä perustuksella, on vanhin tietty asukas itäisessä, pohjoisessa ja suureksi osaksi myös läntisessä Euroopassa. Se oli noilla mailla laajalta levinnyt ennen kaiken historian alkua, ennen kaiken tarun alkua. Se häämöittää siellä näköpiirin ja muistin hämäränä, utuisena peränä. Sitä jo kohta meidän ajanlukumme alussa tavataan Fen'in eli Fin'in nimellä, jonka alkujuurena on keltiläinen sana fen — soturi. Itse puolestaan se on aina nimittänyt itseään Sam'iksi, Samelaisiksi, Suomalaisiksi — joka laajalla löytyvä nimi on synnyttänyt paljon väitettä, vaan vielä jäänyt selitystä paitsi. Ja tästä kansasta, jonka asunnot puolen maan-osamme käsittivät, ovat molemmat yllämainitut nimet viimeinkin tulleet perinnöksi Itämeren notkelman koilliskulmalle, keltiläinen nimi Finlandina, oma Suomena eli Suomenmaana. Suomen kansa itse on ikivanhasta muinaisajasta alkain yhä peräynyt kaakosta luoteesen päin, Median vuorilta Altain tuntureille, Altaista Uralille, ja sieltä Eurooppaan. Koko tällä pitkällä tiellä, jota he kulkivat, on jokapaikassa kansa-tähteitä, joita nyt ainoasti kielitutkija saattaa keksiä ja yhdeksi heimokunnaksi yhteen lukea. Enin osa Venäjän avaraa alaa, joka ennen muinoin oli suomensukuisten kansain asuntona ja valtana, on ikään kuin täyteen kylvetty näitä katoavia kansatähteitä, jotka vähitellen sulauvat slavilaiseen kansallisuuteen. Ainoasti Suomen- ja Pohjanlahden rantamailla on voimallisempi, jalompi-avuinen jäännös tuosta muinaiskansasta — Virolaiset ja Suomalaiset — löytänyt turvapaikan merien ja jäiden takana, jossa heidän on onnistunut kohota korkeammalle sivistyksen kannalle. Virolaiset, pitkät ajat vastaan ponnisteltuaan, kukistettiin saksalaisten ritarein vallan alle ja saivat palvella näitä perintö-orjina. Suomalaiset samaten, kovan vastarinnan perästä, joutuivat Ruotsalaisten alamaisiksi, ja saivat heidän kauttansa länsimaisen sivistyksen.
Madjarit ja Bjarmit ovat ainoat suomensukuiset kansat, jotka ovat valtakuntia perustaneet. Kaikki muut ovat olleet valtiollista perustamiskykyä vailla. Enin osa niitä kansoja, jotka v. 862 kutsuivat Rurik'in Ilmenjärven rannikoille, oli Suomalaisia, vaan kuitenkaan ei syntynyt silloin suomalainen, vaan slavilainen suuri valta.
Lappalaiset pois lukien, ovat kaikki länsisuomalaiset kansat olleet sotaisat, mutta heidän sota-intonsa on käynyt suojelukseen, ei valloitukseen. Kolme erää täytyi Ruotsalaisten tuoda tänne sota-aseensa, ennen kuin saivat harvasti asutun, keskinäisistä eripuraisuuksista hajanaisen Suomenmaan valtansa alle.
Silloin oli ristiretkien aikakausi, jolloin taivaallinen autuus palkitsi sotaa kirkon vihollisia vastaan. Rooman kirkko tahtoi laajentaa alustaansa Pohjan mailla, voidaksensa pitää vastapainoa Kreikan kirkolle, joka yli Venäjän oli levinnyt. Ristiretkeläis-parvia tulvaili kaikille Itämeren rantamaille. Äsken kristin-uskoon kääntynyt Ruotsi, joka ei vielä ollut vikingi-aikaansa unohtanut, nousi paavi Hadrianus IV:n käskystä ja ryntäsi palavalla uskonkiihkolla Suomen pakanain päälle. V. 1157 Ruotsin ja Götin kuningas Eerik Jodvard'inpoika, Pyhä liikanimeltään, valloitti verisellä voitolla Suomen niemen lounaiskulman ynnä osan etelärannikkoa. Turun linna perustettiin; Suomalaiset ajettiin kastettavaksi Kupittaan lähteelle; Englantilainen Henrik tuli Suomalaisten ensimmäiseksi uskonsaarnaajaksi, ensimmäiseksi marttiraksi, ainoaksi pyhäksi-mieheksi ja semmoisena maamme suojeluspyhäksi.
Vanha, taruissa mainio Kainulais-kansa oli jo tietymättömiin kadonnut, ja tähän aikaan asui Suomessa kaksi keskenään heimolaista, puoli-metsäläistä kansaa: Karjalaiset maan itäisellä, Hämäläiset eteläisellä ja läntisellä puolella. Nämät kansat olivat alin-omaisessa sodassa keskenään, ja Karjalaiset, joilla oli Novgorodin Slavilaiset liittoveljinä, olivat karkoittaneet Hämäläiset pois erämailta Laatokan eteläpuolella. Molemmat heimot olivat urhokkaat ja sotaisat, varsinkin hirmuiset olivat heidän vikingi- eli merirosvo-laivastonsa; mutta kumpikin olivat ne säännöllistä hallitusta vailla. He tottelivat suvun-vanhimpiansa, sota-aikoina heimon-vanhimpiansa, samaan tapaan kuin muinoin clan'it Skotlannissa; mutta heillä ei ollut yhteistä kuningasta, he eivät rakentaneet kaupungeita, eikä linnojakaan muita kuin ympärysvalleja jyrkille vuorille. He olivat metsästäjiä, kalastajia, kaskenviljelijöitä, puoleksi paimentolaisia, puoleksi vakinaisilla paikoilla asuvia, tunsivat metallien käyttämisen ja kehuttiin ikivanhoista ajoista taitaviksi sepiksi.
Kaikki tämä osoittaisi alhaista sivistyskantaa, jos emme samassa kuitenkin tapaisi näillä kansoilla ihmeellisiä muistelmia ja itämaan taruja, ikäänkuin jäännöksiä muinaisesta korkeammasta sivistyksestä. Sen verran kuin sopii päättää runoista, jotka meidän aikoihimme asti ovat Karjalan runoniekkain muistossa säilyneet, olivat Suomen pakanat auringon- ja tulen-palvelijoita, samoin kuin useimmat Itämaan kansat, ja kaikissa heidän muinaistaruissaan ilmautuu liikuttava rakkaus valoon. Pitkä, talvinen Pohjolan yö oli täyttänyt heidän mielensä hirmukuvillaan; heidän loitsutaitonsa oli peloituksena naapurikansoille. Itse he lujasti uskoivat että ihminen sanalla saattaa hallita luonnonvoimia, jopa että sana se on luonut koko maailman. He eivät palvelleet luonnon ulkonaista ilmaumaa, vaan sen sisällistä, jumalallista henkeä, ihmishengen kuvaa. Metsän jumala Tapio, veden jumala Ahti, taivaan hallitsija Jumala, jonka nimi sitten muuttui kristittyin Jumalan nimeksi, kaikki nämät olivat elementteihinsä sidottuja, personoittuja luonnonvoimia. Kaikilla kappaleilla, niin Suomalaiset luulivat, oli henki: jokaisella puulla, joka lähteellä oli elävä haltijansa, joka ei kuitenkaan voinut elää erillään puustansa tai lähteestänsä. Se oli lempeä luonnon-usko, jonka vaikutus myös ilmautui lempeissä perheellisissä oloissa. Harvassa kansassa nähdään luonnon-usko näin henkisessä muodossa. Ei ollut temppeleitä, ei jumalain kuvia; oli viisaita tietäjiä, ei pappeja. Pyhien järvien tai lähteitten äärellä, pyhillä vuorilla, pyhissä lehdoissa uhrattiin metsän-antimia tai maan lahjoja näkyväisiin kappaleisin kätkeyneille näkymättömille hengille.