Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterella, on pienen Wantaanjoen suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen Helsingfors. Tämä nimi sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai ensimmäiset etuuksensa v. 1569.

Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori kuningas Kustaa Adolf v. 1616, keskellä sotaansa Wenäjää ja Puolaa vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihoviimeiseen veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.

Mutta jos Kustaa Waasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian että porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat. Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku Helsinki perustettiin Wantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina täytynyt lähteä pois-pakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niin-ikään jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolekseen viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Wantaan mutainen virta vaivaloisesti kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.

Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen jo taas hävitti tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla se kohosi jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta pikkukaupunkina, joka oli kaikkea arvoa, vaikkei kuitenkaan historiaa, vailla. Nälän kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen käyntiä, v. 1712 sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa. Jälkimmäisellä kerralla, pyhäaamuna Elok. 12 p., Suomen sotaväki peräytyessään sytytti kaupungin tuleen, niin että se toisen eränsä paloi tanteren tasalle. Kahdeksan vuotta makasi sitten Helsinki autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut olivat täynnä ruhkakasoja ja kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen perästä v. 1721 palautuivat asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan, ja sai Elok. 23 p:nä 1742 nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen antaumuksen Wenäjän sodassa.

Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd. Hän muurasi, v. 1749 ja seuraavina vuosina, Viaporin linnat niille kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Wenäjän sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na p:nä. Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina käyneet käsikkäin.

Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta jäänyt tuuma, Kustaa Waasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, koska Aleksander I v. 1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V. 1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkein virastoin keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita varten, niin suuria ettei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt, kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen, kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen-kantamoiselle osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan. Meren kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä, jolla Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden poikki. Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret muodostavat kolmella haaralla ihania näköaloja. Wuorten luonnon luomat harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärd'in linnoitusten vastapäätä. Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden kapeimmasta kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan monenlaisista luonnon-ihanuuksista ei puutu Helsingissä edes erämaankaan jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija [X. Marmier, Lettres sur le Nord 1843] 30 vuotta takaperin lausui, että "Helsingissä vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan välillä", se on vielä tätä nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka kaikkea mitä meidän maassa löytyy, yksin vaan umpilampein tyyneys, kansan elämän koreilemattomuus, vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan muistot aivan puuttuvat. Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei teollisuuden, eikä suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka kyllä kolmensadan vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja kuohuu uusista, sikisoki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista aineksista, jotka vielä eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka horjahtelevat idän ja lännen, etelän ja pohjosen vaikutusten välillä. Helsinki on kasa valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös näille kallioille ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se on liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta, ollaksensa eurooppalaisia tuulenpuuskia tuntematta, ja kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni kansanen, joka ei vielä ole maailman rantaa kokenut ja joka nuoren elinvoimansa tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri.

Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomen lahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on jokapaikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollislaivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kumminkin puolin: lännessä Espoonlahti, jonka rannikko kesämajoista vilisee; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Wiapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.

Tänne pääsee kolmen kapean salmen kautta, kanuunien suun alatse. Nykyisen (ulkopuolisen) sataman jakaa ulospistävä niemi — Katajanokka — kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. B. Reinhold'in kuvassa näemme osan eteläsatamaa lähinnä kaupungin keskustaa. Wasemmalla on pienempi salmi, oikealla suuri valtaväylä. Wiapori on ulompana oikealla, kuvan äärten ulkopuolella.

Kuva on maalattu yhdellä noita pieniä luotoja, jotka romustelevat edustalla linnan ja kaupungin välillä, ja joille Wenäläiset asettivat muutamia pattereitaan v. 1808. Jos Helsingistä olis tullut se miksi Kustaa Waasa sitä aikoi, niin näillä saarilla, tavarain säilypaikkoina, olisi toinen arvo kuin nyt.

Wasemmalla näkyy osa niitä vuoria, jotka kuningatar Ulrika Eleonorasta ovat saaneet nimen Ulrikanlinna ja joilla muinoin Ruotsin aikana seisoi kanssi salmen lukkona. Nyt siellä kohoaa tähtitorni ja sen takana on etukaupunki, puisto, kylpypaikka sekä terveysvesi-laitos. Monista Ulrikaporin huviloista näkyy ainoasti Kalliolinna. Kaupungista näkyy yksi huonerivi, joka on kaikkein komeimpia; sen yli kohoavat Helsingin isoimman lutherilaisen kirkon tornit; keskustassa nähdään pienempi lutherilainen, rakennuslaadultaan sekalainen, ja oikealla kreikkalaiskirkko puhdasta byzantilais-tyyliä. Tästä Helsingin komeasta näöstä, eteläsatamasta päin katsellen, sanoa tokaisi kolmekymmentä vuotta sitten muuan sukkela matkalainen: "Korea kuori, tyhjä takana!" Silloin oli se lause johonkin määrään tosi; mutta nyt jo on sangen suuri joukko mahtavia kartanoita ja ihania kävelypuistoja kätkettynä tuon pitkän, valkean esplanadi-rivin taakse, joka merelle näkyy.