Höyry- ja purjelaivain liike satamassa tarjoo pikemmin köyhän kuin ihmeyttävän näön, jos sitä verrataan Euroopan suurempiin merikaupungeihin. Astuessansa höyrylaivan kannelta suoraan kaupungin keskustaan ja nähdessään takanansa tuon syvän, avaran, kaikin puolin suojellun selän, joka ikäänkuin levittää avoimen, turvallisen sylinsä kaikelle pohjanmaiden merenkululle, matkalainen arvelee itsekseen, että historia tässä on turmellut maantiedon luoman, ja että Kustaa Waasa oli oikeassa, viimein kuluneet kolme vuosisataa väärässä. Jos niin todella lienee, niin voipi siihen vastata, että Wenäjä tarvitsi 840 vuotta ennen kuin se Nevajoen tärkeyden älysi, ja että Ruotsi 1000 vuotta haki, ennenkuin keksi Tukholman.
Reinhold'in kuva on taiteen vaatimusten mukaan rajoitettu, josta syystä ei siitä saa kokonaista Suomen pääkaupungin näköä. Mutta se tarjoo meille sievän maallemeno-paikan, josta voimme etäisemmille retkille lähteä.
4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa.
(H. Munsterhjelm.)
Jos emme ota lukuun muutamia harvoja avoimia paikkoja pitkin Pohjanlahtea, niin käy koko Suomen satapenikulmaista rannikkoa myöten monisaarinen saaristo. Tyynenmeren saarilla on koralli-karinsa ympärillään, Alankomaiden, Jutlannin sekä Preussin rannikoilla on suojelusmuureina hiekkasärkkiä ("Dünet"). Suomi, harmaakiven maa, on laittanut itselleen kallioaituuksen. Nämät kalliot, jotka ympäröivät meidän rantaa, ovat monellaisia niin muodoltansa kuin myös suuruudeltaan. Wälin ne piilevät veden pinnalla salakareina, jotka merimies tuntee meren vaaleammasta väristä sekä omituisesta hyrskystä; välin ne kohoavat vedestä paljaina, laineitten nuolusta sileiksi hivoutuneina luotoina; välin kuusikko-vuorina; välin viehättävällä nurmikkovaipalla peitettyinä saarina. Pohjanlahden pohjoispäässä, missä maa vuosisadassa 4 jalkaa kohoaa, on saaristo matalaa mutamaata, joka enimmiten lehtipuita kasvaa, ja meri ympärillä on myös matala. Etelä-Suomen rannikkoa pitkin sitä vastaan vesi on syvä, saaristo kallioinen, havupuinen.
Kolme on näistä saaristoista, jotka sekä monimuotoisuutensa että myös laajuutensa puolesta voittavat kaikki muut — Ahvenan, Waasan ja Tammisaaren saaristo. Meidän kuvamme kuuluu viimeinmainittuun.
Salpausselästä, joka on Suomen eteläisenä rantamuurina, haarautuu Lohjanselkä, muodostaa Hankoniemen harjun ja alenee sitten meren pohjaan. Mutta aaltoin allakin se vielä jatkautuu moniin haaroihin, varsinkin itään päin. Meren pohjassa on siinä vuoristo, jonka kukkulat, useampia satoja luvultansa, kohoavat veden pinnan yli, ja niiden välillä on vedellä peitettyjä laaksoja sekä äkkijyrkkiä juopia. Kukkulat me näemme eriskummallisimmalla tavalla vaihtelevaisen saariston muodossa: saari saaren, niemi niemen, salmi salmen vieressä. Purjehdusväylät polvittelevat kallio-labyrintin läpitse. Höyrylaiva toisinaan laskee suoraan rantaa kohti, ja muukalaisen silmä kummastelee kallioseinää, jota vastaan kulku näkyy käyvän. Mutta yhtäkkiä harmaa kallio avautuu, vihriä metsä jakautuu kahden puolen, ja kokan eteen ilmautuu sinertävä salmi, joka pian aavaksi seläksi leviää. Höyryn kanssa rinnatusten purjehtii kalastajan vene — yht'äkkiä se on kallioon kadonnut. Sinä katsot kummastuneena ja huomaat kaitaisen vesisuonen; se on veneväylä, joka salaa polvittelee muutamia kyynäriä leveää, pitkää luonnontekemää kaivantoa myöten, kallioseinien välitse.
Tullivarkaille tämmöiset vedet ovat mieleen, ja koko seutu onkin täynnä muistelmia heidän seikkailuksistaan. Muinaisina sota-aikoina oli saaristo turvallisena lymypaikkana, johon ei kukaan vihollinen uskaltanut tunkeutua. Nyt kulkee Tammisaaren rannikkoa pitkin höyrylaivoja ristiin ja rastiin; Suomen luotsit ovat tutkineet kulkuväylät, Wenäjän insinörit ovat maalanneet merkkejä kallioihin sekä kokoonlatoneet lukemattomia reimareita Ariadnen-langaksi tuossa eksyttävässä labyrintissä.
Tässä saaristossa on ikimuistoisista ajoista saakka asunut harvalukuinen väestö, ruotsalainen sukuperältään sekä kieleltään. Se on kalastajakansaa, ja mistäs muualta se elatuksensa saisi, jos ei merestä? Noilla kolkoilla, myrskyssä seisovilla kallioilla ei ole muuta vihriää paitsi havumetsä. Joskus harvoin vaan tammi, vaahtera, lehmus, saarni ovat löytäneet lymypaikan jossain notkelmassa. Joskus istutetaan potaatteja hauraheiniin, jotka meri on rantaan ajanut; mutta viljansiementä aika harvoin kylvetään, ja karjalla on laiha syöttöpaikka vuorten vietteillä. Yhden vero-tilan alle saattaa kuulua 30, 40 ja enemmänkin saarta, joilla ei asu muu kuin ympäri kuljeksivia lammaslaumoja. Saarelaiset hakkaavat metsää, vievät halot Rääveliin ja jättävät lakeiksi tulleet luodot autioiksi. Mutta meri se on heidän peltonaan, niittynään, heidän maitolehmänään, heidän pää-omanaan, heidän taistelutanterenaan, tuleepa myös monta kertaa heidän aikaiseksi haudaksensa.
Ne, jotka pitkin Suomen etelä-rannikkoa merta kulkevat, tuntevat hyvin Esping- eli Esp-skär nimisen saaren, jonka kallioin kukkulalla seisoo kauas näkyvä luotsitupa. Siellä on ihana näkö-ala tarjona: Tammisaaren saaristo puolentoista peninkulman päässä kaupungista. Itsessään ei ole Esping-skär kauniimpi eikä rumempikaan kuin moni muu vihriöivä luoto sillä seudulla. Mutta on sen kalastajan-mökeissä useinkin ollut kesävieraita mannermaalta, jotka tahtoivat raitista meri-ilmaa hengehtiä; kävipä siellä yhtenä kesänä maalari Munsterhjelm, ja sillä tämä saari on ikuisesti muistettavien joukkoon päässyt.