On pilvinen Elokuu-ilta. Hämärän varjot leviävät seudun yli, ja savenkarvainen taivas ennustelee lähenevää sadetta. Kalamiehen mökki seisoo kallio-äyrään kukkulalla, salmen rannalla. Walkeata paistaa kahdesta ikkunasta; se on matala, köyhä tupa, jossa maalari asui ja jossa hänen kuvansa on syntynyt. Keskipalkoilla huonetta nähdään porstuan ovi; suoraan oven kohdalla on pienoinen kammari, ja oikealla puolella asuu talon väki avarassa, suurella uunilla varustetussa tuvassa — tämmöinen on seudun rakennustapa. Savu tupruelee katon piipusta; tuvassa illallinen on tekeillä, kala kiehumassa, ja teekannu kihisee vierasten varalle salissa. Polku käy polvitellen rappusista rantaan. Täällä nähdään yksi noita matalapohjaisia ruuhia maalle vedettynä, joilla saarelainen soutelee — raskaita, könttyräisiä, muodoltansa juuri samallaisia kuin arvoisan isän-isän isän aikana. Mitäs sitä täällä hätäilisikään ja turhaan rupeaisi uusiin muoteihin? Ruuhen vieressä näkyy aitta lepistön varjossa ja sen takana on laituri, josta ei kuitenkaan näe muuta kuin vähän alkua. Tämä laituri on rappiolla, niskaa taittava kulkea; siinä kylliksi että sen puolilahonneisin pölkkyihin, jotka merivedestä ovat vihriän limaskaisiksi tulleet, voipi kiinnittää purjeveneitä. Ja kuitenkin on se rakas meriläiselle, joka sen turvalliseen suojaan palautuu levottomilta lainehilta ja latoo saalihinsa sen päälle aitan ulospistävän katon alle. Monta, monta vuotta jo on se ollut sekä raskasten että kepeäin askelten astuttavana ja on varmaan vielä koko miespolven ajan kantava tulot päivän vaivoista ennenkuin ne suolattuina pannaan aittaan tallelle.
Laine on ankara tuolla ulkona selkämerellä; se näkyy salmen mainingista ja taivaan pilvi-jängistä. Pieni höyrylaiva salmensuussa rientää suojapaikkaan ennen hämärää, sillä meren hyrsky lyöpi kovasti salakareja vasten. Waralastissa oleva galeasi-laiva on jo saapunut satamaan; luultavasti se tulee ottamaan halkoja Helsinkiin tahi Rääveliin viedäkseen, ja uhkaelee kokkapuullaan tuota aitta-rähjää. Kaksi miestä ruuhessa soutaa soluttelee sen kokan edessä; luultavasti he tahtovat kiinnittää laivan köyden odottavaan vaajaan.
Tässä näössä on jotakin myrskyisesti synkeää ja samassa rauhallisesti viehättävää. Luulisi kuulevansa myrskyn suhinaa sekä meren aaltoin sanomattomasti jylhää majesteetillista kohinaa iltahämärässä. Mutta tästä uhkaavasta taivaasta ja yön tietymättömistä vaaroista silmä mielellänsä kääntyy tuon pienen mökin ja sen molempain valaistuin ikkunain puoleen, tietäen että siellä on tarjona turvallisuus ja hauskuus, ihmisten seura ja levollinen yö-uni. Tämmöinen on kalamiehen elämä — alin-omaista pyrkimistä taisteluun elementtien kanssa, ja alin-omaista pyrkimistä siitä takaisin rauhalliseen kotihin.
Usein kalamies nuotalta tahi verkolta palatessaan tulee niin vähän saaliin kanssa, että siitä tuskin tulee kattilan täysi hänen ruo'anhalullisille lapsilleen. Silloin sytyttää hän, kovaa onneansa valittamatta, piippunsa, kuivaa kostuneen takkinsa, odottaa parempia päiviä ja nukkuu aika lailla. Toisen kerran taas, koska hän syvässä vedessä vetää syvää nuottaansa rantaan, huomaitaan jo pian omituisia vireitä vedenpinnalla apajan sisässä, ja kohta ensimmäisissäkin, vedestä nousevissa verkonsilmukoissa jo ilmautuu joku hopeanhohtava silakka. Silloin kirkastuvat kaikki silmät, kaikki kädet ryhtyvät vireämpään työhön tuossa yhteisessä nuottakunnassa; nuoret nauravat ja laskevat leikkiä, vanhat pitävät huolellisesti vaarin kalliista apajasta. Nuotta karttuu yhä paksumpaan kasaan rannalle ja hohtaa yhä hopeisemmalta; viimein lähenee nuotan perä maata, ja pojat telmäävät minkä voivat tarpoimillaan, ajaaksensa nuotan perään lukemattomia pyristeleviä ja sekaisin vilskuvia kaloja. Kalat ponnistelevat kaikin voimin, pyrkien pakoon vankeudesta, ne singahtelevat tuiskuna aituuksen yli; mutta armottomat vanginvartijat juoksevat ulos veteen, nostavat miehissä raskaan nuotan-perän vedestä ja kaatavat sen sisällyksen saapuvilla olevaan veneesen. Silloinkos nousee riemua kalamiehen mökissä! Wanhat sekä nuoret saavat käydä käsin saaliisen, ja istuvat sitten päivät, yöt, huolimatta päivän helteestä tai sateesta, siinä hupaisessa työssään tuolla rappiollisella laiturilla, jonka ranta-aitta meidän kuvassamme puoleksi peittää näkyvistä.
5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa.
(K. E. Jansson.)
Me siirrymme nyt Tammisaaren seudun luodoista Ahvenan avaraan saaristoon. Se on erinäisenä saarivaltiona Ruotsin ja Suomen välillä; vaan oikeastaan me näemme siinä Suomen ja Ruotsin meren-alaisena yhdistyssiteenä olevan vuoriharjun korkeimmat kukkulat. Meren väljät vedet ovat tässä kuvassa näkymättömänä; näköpiiri on supistettu ahvenalaisen talonpoikais-laivan matalaan kajuuttaan. Tässä me näemme merimiehen hänen lepohetkenään, koska lippu roikkuu liikkumatonna mastosta eikä höllistyneissä purjeissa tunnu vähintäkään tuulen henkeä.
Tässä ahtaassa kajuutassa asuvat merimiehet eivät juuri vaadi liikaa mukavuutta elämässä. Pari kaitaa vuodetta ja kaksi, kolme arkkua, jotka samassa myös tuolien ja pöydän virkaa toimittavat, ne jo täyttävät melkein koko huoneen. Pienellä, seinään naulatulla lautasella nähdään puinen tuoppi täynnä kaljaa, juomalasi sekä veitsi. Katon alla riippuu kuivia reikäleipiä, nuoraan pujotettuna. Muutamat vaatekappaleet ovat viskatut sinne tänne, aavistamatta että niiden pahasiivoinen tila oli kulumattomasti kiintyvä maalarin kankaalle. Lattialla on kirves, perällä näkyy muurattu takka ja sen päällä kahvipannu ynnä muutamia merimiehen jokapäiväisiä tarvekaluja.
Neljä henkilöä on kajuutassa ja lisäksi yksi makaava koira. Helppo on tuntea miehet Ahvenalaisiksi, jotka ovat maanviljelijöitä, merimiehiä sekä kalastajia; jälkimmäiset molemmat virat heissä kuitenkin voittavat. Nyt on kesä, mutta meren vaihettelevaiset ilmat eivät salli kepeätä kesäpukua. Ukolla tuolla oikealla puolella on paksut kengät, villasukat, kellertävänvihriäiset nahkapöksyt, resettipuun värinen villatröijy, sen päällä viiruiset liivit pumpulikankaasta, ja päässään lämmin neulottu villalakki. Toiset miehet ovat sarkanutuissa, sarkahousuissa, päässä heillä on toisella leveäpesäinen manterelais-lakki, toisella merimiehen tuttu "sydvesthattu." Poika yksin on paljain päin ja ohukaisessa, valkoisessa pumpulikoltissa, punainen huivi kaulassa; hän on nuori, hänen verensä eivät ole vielä jäähtyneet kylmästä kevät-tuulesta.
Kajuutan asukkaat eivät ole mitään tyhjäntoimittajoita. He ovat äsken sälyttäneet Tukholmaan vietävän kalkkikuorman alukseensa ja sitten syöneet yhteisen aterian — yhden noista seitsemästä ateriasta, joilla Ahvenalaisen sanotaan pitävän henkeänsä vireillä haluttavassa meri-ilmassaan; onpa kuitenkin niitäkin, jotka väittävät että Ahvenan-mies ainoasti viiteen syömä-erään päivässä on tottunut. Työ on nyt tehty, merellä on rasvatyyni, ja talonpoikais-laivan ei kannata pitää höyry-apukonetta tämmöisiä tilaisuuksia varten varalla. Eihän nyt sovi aivan ristissä kädet istua; otetaan siis kortit ja lasketaan turakkaa. Maalarin on onnistunut saada tähän kuvaansa omituisia vastakohtia, joiden silminnähtävä totuus olisi kaunistukseksi täyden mestarinkin teoksessa. Ei kukaan voi olla älyämättä tuon perirehellisen, herkkä-uskoisen ukon luonnetta, joka, piippu suussa, niin huolekkaasti miettii mitä hänen pitää panna risti-ässän päälle, jonka vastustajansa voittoriemulla on pöytään lyönyt. Kunnon miesrukka auttamattomasti on jäävä tappiolle; kumppali hänen vieressään, lakki kallellaan ja silmät viekkaasti karsaana, on yhtä silminnähtävästi noita peri-oppineita tämän maailman viisaita, joiden kimpussa ei vanhan-aikuinen rehellisyys kestä. Älköön katselija kuitenkaan olko milläänkään, ei tässä hengen hätää ole; tässä pelataan kenties tupakkapurusta taikka enintänsä kymmenpennisestä, kukaties vaan pelkän huvin tähden, mutta asia kuitenkin on sama, kelmin koukku on silminnähtävä. Wakaisina, vaikka hartaina, muut katselevat peliä. Tuo "sydvesti-pää" ei vilkahdakaan; hän on mereen tottunut lietsari, joka kylmin verin katsoo kuinka taitavasti toinen laskee koukkuista väylää, ja poika, ikänsä onnellisessa kevytmielisyydessä, arvelee aika hupaiseksi nähdä kuinka arvoisaa ukkovaaria nenästä vedetään. Henkilöin asema on erin-omainen: ilmi-elävä, todellinen ja omituinen on tämä mestarillinen ryhmä-kuva, johon makaava koira on täyttävänä lisäkkeenä.