Pian tuuli on jälleen heräävä, sillä Ahvenan aallot eivät koskaan nuku kauvan. Silloin nämät samat kädet hylkäävät petolliset kortit ja ryhtyvät rehelliseen merimiehen työhön. "Sydvesti-pää" silloin on hallitseva ruotelia, tuo, jolla on kallelleen roikkuva lakki, on karsasteleva ylös liehuvaan kokkapurjeesen, ukko on kiinnittävä pääpurjeen köyttä, ja pikku poika on kapuava mastoon, vikkelänä kuin orava, prami-purjetta auki päästämään; sillä näiden rannikoiden monista rohkeista merimiehistä Ahvenalainen on kaikkein rohkeimpia. Hän rakentelee kaiken-kokoisia laivoja, on yhtä tuttu Pohjois- kuin Itämeren kanssa, asuu suurissa tuvissa, elää hyvästi ja syöpi kuin aika mies. Ahvenanmaa on likinnä Ruotsia; siitä syystä se onkin ruotsalaisin maakunta Suomessa; mutta se on kuitenkin aina meidän maahan kuulunut ja ollut samain historiallisten vaiheitten alaisena. Kieli ja kansanluonne ovat aivan ruotsalaiset; harva jälki on vaan säilynyt Lappalaisista sekä Suomalaisista, jotka olivat tämän saariston asukkaina kaukaisina aikoina. Ahvenalaiset ovat iloiset, vilkkaat ja puheliaat, varakkaat, monissa ammateissa taitavat; he ovat monikeinollisemmat muita maanmiehiänsä, vaan kuitenkin tarpeeksi hidasmieliset, niin ettei voi sanoa heitä Suomen asukasten yhteisestä luonteesta luopuneiksi. Kansallisuudeltansa ei Ahvenalainen kuitenkaan mielellään lue itseänsä Suomalaiseksi, vaan eipä myös Ruotsalaiseksi; hän on muka vaan Ahvenalainen, mies aivan itsekseen.
Tilaisuus ei ole puuttuva vasta ottamaan esiin Ahvenan historiallisia muistoja. Nyt me olemme suljetut tähän pieneen kajuuttaan ja katselemme kansaa, jolla ei näy olevan muuta tekemistä maailmassa kuin korttien pelaaminen. Waan yhtähyvin, jos tarkemmin katselemme näitä vahvoja miehiä ja heidän vaihtelevaa kasvoin-näköänsä, niin voimme nähdä että he ovat kallioin ja meren kasvatteja, myrskyin ja hyrskyin karskittamia, ja, että he, vaikka tällä hetkellä veltot, toisella hetkellä ovat valmiit kaikkia vaaroja kestämään. Huudapas vaan heille: "Nostakaa ankkuri!" — niin samassa heidän jänterensä jännistyvät, ja he lähtevät levottoman laineen kanssa pelaamaan elosta ja kuolosta samalla vakaisuudella, jolla he nyt katselevat risti-ässää tuossa.
Turun linna ja Auran suu.
(B. Reinhold).
Silmiemme edessä on Suomenniemen muistorikkain paikka. Lauluissa ylistetty Aura [Aura on latinaksi tuulonen, ja myös: loisto, ihanuus] — jonka itse ääni on sulosointua ja jonka suomalainen merkitys on yhtä profeetallinen kuin latinalainenkin — Aura levittää meitä kohti suunsa, aivan kuin syliänsä avaisi. Oikeanpuolisella jokivarrella, vasemmalla katselijasta, kohoaa harmain muureinensa Suomen vanhin linna, ja toisella rannalla perempänä ylenee korkea tornin huippu arvoisasta tuomiokirkosta, joka on monta vuosisataa ollut maamme kirkollisena keskus-paikkana. Nämät kolme — linna, kirkko, joki — ovat ilmi-eläviä muistoja valtiollisesta vallasta, hengellisestä elinvoimasta ja sivistyksen virrasta. Seitsemän vuosisataa on tässä edessämme näillä rannoilla. Linna puhuu vielä ristiretkistä, kirkko romalaisen pappisvallan suuruudesta, ja Aura, vaikka Suomen vähimpiä jokia, on vakonut leveän väylän vuosisatojen läpi.
Turun linna on rakennettu harmaasta kivestä sekä tiileistä, siihen aikaan kun Ruotsalaiset ensin tulivat Suomea valloittamaan; likemmin ei aikaa tiedetä, eikä myöskään sen tekijää. Se oli Kristin-uskon ja Ruotsin vallan ensimmäisenä suojana pakanoita vastaan, ja Auran suun lukkona siihen aikaan, jolloin ei vielä osattu kanuunilla kaukaa murtaa muureja. Se oli alkujansa rakennettu maan asukkaita vastaan, mutta tuli seuraavina vuosisatoina heidän suojelusmuurikseen, seisoen Suomenniemen tutkaimessa, sillä tärkeällä paikalla, missä Itämeren kolme suurta selkää yhtyy yhteen. Neljännellätoista, viidennellätoista, vieläpä vähän kuudennellatoistakin vuosisadalla luettiin Turun linnaa valtakunnan parasten varustusten joukkoon; mutta sen arvo aleni mitä enemmän tykistö edistyi ja koska huomaittiin että läheisiltä vuorilta saattoi ampua linnan sisään. Kauemmin vielä piti se kuitenkin sen arvon että sai olla korkeain herrain asuntona. Täällä prinssi Juhana 16:lla vuosisadalla piti hovia Suomen herttuana kuninkaallisen puolisonsa Katarina Jagellottaren kanssa. Täällä istui Kuningas Eerik XIV vankina ahtaassa tornikammarissa, jonka ainoa, rautaristikolla suljettu ikkuna antoi kaitaista käytävää kohti. Täällä asuivat Kaarle IX sekä Kustaa II Aadolf tiheillä käynneillänsä Turussa. Täällä myös piti asentoa mainioin Suomen pääkuvernööreistä, kreivi Pietari Brahe, ja tästä hänen asennostansa otti alkunsa se juhlavaellus, joka meni v. 1640 vihkimään Suomen yliopistoa.
Linnan vanhemmat vaiheet ovat tietymättömät; mutta 14:n vuosisadan keskipalkoilta 17:nen alkuun asti on sillä ollut osansa kaikissa maamme puolueriidoissa ja kaikissa taisteluissa Ruotsin kruunusta. V. 1364 se kauan ja urhoollisesti vastusti Albert Meklenburgilaista. Sitten se sai nähdä milloin minkin herran komentajanaan, milloin minkin kansan miehiä väestönään — Suomalaisia, Ruotsalaisia, Tanskalaisia, Puolalaisia — sai nähdä niin hyvin pettuutta kuin miehuutta, joutui välin Tanskan-, välin Ruotsin-mielisen puolueen käsiin, mutta piti usein jäykästi puoltansa, esim. v. 1457, 1502 ja 1521. Viimeinmainittuna vuonna oli Kristian II:n urhoollinen, vaan julmaluontoinen alapäällikkö, Tuomas junkkari, Turun linnan isäntänä. Sillä aikaa kuin häntä Kustaa Waasan sotavoima siellä turhaan piiritteli, tuli verikäsky Köpenhaminasta, ja linnan piha kastui vangiksi otettuin paraitten Suomen herrain verillä. Ainoasti nuori Eerik Fleming pelastui viekkautensa kautta ja otti vuorostaan seuraavana keväänä julman Tuomas junkkarin vangiksi Tukholman saaristossa; vaan linna antautui kuitenkin vasta Elokuussa 1523.
Lähin, sitten syttynyt sota oli veljessota. V. 1563 Toukokuussa laittoi Eerik kuningas sotajoukon ja laivaston veljeänsä Juhana herttuaa vastaan. Silloin sai Turun linna taas kokea monta tuimaa verilöylyä ja puolusti itseänsä urhoollisesti Elokuun 12 päivään saakka, jolloin herttuan täytyi antautua. Melkeinpä olisi hän samassa saanut myös heittää henkensäkin, sillä Antti Sabelfana karkasi häntä vastaan, paljastettu väkipuukko kädessään. Surma-isku silloin estettiin, vaan herttua vietiin vangiksi Gripsholmaan, ja hänen puoluelaisensa rangaistiin verisellä tavalla kapinallisuudestaan laillista kuningasta vastaan.
Kolmekymmentä-neljä vuotta myöhemmin Eerikin ja Juhanan työt ja toimet tässä elämässä olivat loppuneet, mutta perintöriidat Waasan suvussa eivät olleet loppuneet: herttua Kaarle ja kuningas Sigismund seisoivat vastakkain, aseet kädessä, ja Suomi oli tulvillaan Nuijasodassa vuodatetusta verestä. Kaarle purjehti Turun rantaan ja karkoitti pois Suomen sotavoiman, joka puolusti Sigismundin kruunua. Mutta Turun linna uppiniskaisesti kielsi, kun sitä kehoitettiin porttiansa avaamaan. Klaus Fleming'in rohkeamielinen leski, Ebha Stenbock, istui linnassa eikä ollut millänsäkään uhkauksista eikä luodeista, Vimmastunut herttua ammutti linnaa ankarasti; yksi luoti lensi tornin ikkunasta sisään, juuri kun rukouksella oltiin, ja repi säpäleiksi miehen Ebban vierestä, mutta rouva ammutti urhollisesti takaisin, tehden piirittäjälle paljon vahinkoa. Nytpä alkoi pettuus punoa salapaulojansa linnan muurien sisäpuolella. Ylioppilas Taneli Hjorth — jonka J. Wecksell sitten pani pääsankariksi oivalliseen, samannimiseen murhenäytelmäänsä — viekoitteli salassa väestöä kapinallisuuteen, ja Ebba rouvan täytyi antaa linna herttualle Syysk. 30 p. 1597. Tässä tilaisuudessa tyly Kaarle, siitä syystä että huhu kävi Klaus Flemingin vielä olevan elossa, meni hänen ruumistansa katsomaan, nykäisi kuollutta parrasta ja huusi: "Jos vielä eläisit, eipä nyt pääsi olisi ollut kovin lujassa!" — Ja siihen Ebba rouva hänelle vastasi: "Jos olis puoliso vainajani ollut elossa, niin ettepä te, armollinen herttua, olisikaan päässeet tänne sisään!"
Talveksi Ruotsiin palatessaan herttua jätti Turun linnan kahden Fleming-veljen haltuun, jotka olivat toista sukua eivätkä olleet ottaneet osaa vastarinnassa häntä vastaan. Nämät sitten Joulu-aikana suostuivat antamaan linnan takaisin Sigismundin asettamalle, uudelle pää-maaherralle Suomessa, pelottomalle ja iloiselle Arve Stålarmille. Mutta Stångebron tappelu Ruotsissa tempasi ijäksi kruunun Sigismundin päästä, ja Heinäkuussa 1599 laittoi herttua amiraalinsa Joakim Scheerin uppiniskaista Turun linnaa kukistamaan. Nyt alkoi taas ankara piiritys ja kova vastarinta. Stålarm, koska muuri alkoi raueta, rakensi hakulin sen sisäpuolelle ja uhkasi räjähyttää linnaa ilmaan, jos ei saisi hyviä antaumis-ehtoja. Scheel vastasi sillä että mestautti seitsemän vangittua suomalaista päällikköä ja panetti päät teiliin Korpolais-vuorelle vastapäätä linnaa. Kun sitten Suomen sotajoukko oli menettänyt Marttilan tappelun ja kun ei mitään avuntoivoa Puolasta ollut, täytyi Stålarm'in viimein antautua herttuan armoille Syysk. 28 p. 1599, niille ehdoille että linnalaisten tulisi oikeuden edessä vastata teoistansa. Kaarlen oikeus aina piti kirveenvarresta kiinni; kuolemantuomio tehtiin laillisia muotoja noudattamalla; Stålarm ja Kurki sentään säästettiin, vaan muiden Suomen herrain, niissä Klaus Flemingin ritarillisen pojan Juhanan sekä tämän aviottoman velipuolen Olovin, täytyi laskea päänsä mestauspölkylle.