Se oli Turun linnan viimeinen piiritys. Viisitoista vuotta sen perästä, koska kuningas Kustaa Aadolf par'-aikaa istui illallisella alasalissa, syttyi tulipalo ylikerrassa ja linnan vanhin osa joutui nopeasti valkean saaliiksi aivan kuninkaan silmien edessä. Se osa, jonka Juhana herttua oli rakennuttanut ja aikansa tyylin mukaan komeasti varustanut, jäi kuitenkin eheämmäksi, niin että jo vuonna 1615 Suomen silloinen yli-maaherra, kuuluisa Jaakko De la Gardie, saattoi siinä asua. Pietari Brahe sitten taas koristi linnan ruhtinaallisella tavalla; mutta v. 1693 muutettiin ylimaaherran asunto kaupunkiin, ja siitä ajoin alkoi linna jäädä rappiolle. V. 1711 Heinäk. 19 p. iski siihen ukkonen, ja se seisoi puoli-autiona, koska Wenäläiset v. 1713 tulivat ja tekivät sen aivan autioksi. V. 1714 vahvistivat he sitten linnan turve-valleilla ja rakensivat kaksi etuvarustusta Auran suun suojaksi Ruotsin kaleerilaivoja vastaan. Rauha palautui viimein ja Wenäläiset läksivät jälleen, mutta linnan loiston aika oli ollut ja mennyt; sitä käytettiin nyt enään vaan vara-aittana kruuteja, sota-aseita sekä univormuja varten; sille jäi vaan pienen pienoinen miehistö ynnä se arvo, joka muinais-ajan muistomerkeille kuuluu. Vähitellen sekin haihtui, unhotus levitti peittonsa autioin salein yli, ajan hiiren-hampaat kalusivat Juhana herttuan laittamia kalliita seinän-laudoituksia, ja viimein hyödyn aikakaudella katsottiin sopivaksi käyttää harvat kelvollisessa kunnossa olevat huoneet, muutamat vilja-aitoiksi, muutamat vankein asunnoksi. Samoihin tarpeisin käytetään niitä vielä nytkin, mutta ulkopuolelta on linna tullut hiukan korjatuksi, ja sisustaakin on parannettu, missä se ilman suuritta kustannuksitta kävi laatuun. Eerik kuninkaan vankihuone on aina vielä vanhoillaan — kaikki hävittävä aika on ikäänkuin piloillaan juuri sen huoneen säilyttänyt.
Maalari on taitavasti valinnut paikan, josta katsoen kuvansa teki; se on samojen vuorien vietteellä, vasemmalla joen varrella, joille Joakim Scheel v. 1599 asetti Suomalaisten herrain päät teiliin. Katsojasta vasempaan on linna ja Kaleolan vuori kauas näkyvän vankihuoneensa kanssa; taustalla näkyy joki, vielä perempänä kaupunki; oikealla puolella kohoavat taidon koristamat vuoret, joilla entinen tähtitorni — tieteen autioksi jäänyt linna — seisoo korkealla seudun yli. Aura muistoinensa, höyrylaivoinensa ja kalkuttelevin tehtaineen pitkin rantoja, virtaa hiljaan miettiväisenä ulos kolmihaaraiseen Linnaselkään. Vasemmalla puolella, kuvan kansien takana olisi nyt sillalla mannermaahan yhdistetty Ruissalo kuuluisain tammiensa, Choraeus'en lähteen ja monilukuisten sieväin kesä-asuntoin kanssa.
Turun kaupungilla, samoin kuin myös Turun tuomiokirkolla, on oma erinäinen historiansa. Kaupunki on, ujon lapsen tavalla, turvautunut kirkko-äitinsä rauhalliseen, suojelevaan syliin, peläten linna-isänsä ympärillä melskaavia sota-aseita. Kaupunki ja kirkko tässä kuvassa ovat näköpiirin äärimmäisellä reunalla ja odottavat eri kuvaansa.
7. Imatra.
Kolm' on koskea kovoa,
Kolme järveä jaloa,
Kolme vuorta korkeata
Tämän ilman kannen alla.
Niin laulaa Kalevala, ja niissä:
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Ylikäynyttä Imatran.
Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen — Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä — mutta veden äärettömän paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600 kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.
Buuri Saimaan vesistö laskee vetensä Wuoksen kautta Laatokkaan. Wuoksi halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla, noin 56:n Wenäjän virstan päässä Wiipurista ja 3 virstaa idempänä Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7 syltää syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikään kuin olisi se vaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren kohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa, tyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta emonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka supistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä ilmaantuu Wuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin kiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee yhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle. Wuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enään anna hillitä itseänsä, hän leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin-syöstynä jälleen. Taaspa tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Wuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas, läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, Tainio koskesta, jota myös "Pikku Imatraksi" sanotaan.
Wuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän kaltainen kohina Imatrasta.