On Palmusunnuntai ja aikainen kevään alku. Jääsken talonpoika kulkee nuoren vaimonsa kanssa kirkolle. Kylän nuoriso on jo varhain aamulla käynyt talolta talolle, pajuvarpuja kädessä, ja nauraen, leikkiä laskien löylytellyt jokaista uniin liioin vaipunutta hyvää ystävää. Toisia viattomampia pajuvarpuja on emäntä joka talossa kiinnittänyt navettansa lakeen, saadaksensa sillä lehmät sileiksi, voin hyväksi. Mutta kirkosta poisjääminen näin merkillisenä päivänä tekisi kaiken taian tehottomaksi, ja tällä tavoin sopivat kristin-usko ja pakanuuden tavat yhteen, niin hyvin kuin mahdollista, tämän iloisen, taika-uskoisen kansan mielessä.
Mies — ylvästellen siitä että hän on tuota ikivanhaa, omituista Jääsken kansaa, jonka oikeana pesäpaikkana hänen pitäjäänsä pidetään — on puettu juhlavaatteisinsa: hänellä on yllään pitkä, valkoinen villaviitta, vyö vyöllään, pitkävartiset saappaat jalassa ja leveäreunainen, suurisolkinen hattu päässä. Vaimolla me näemme kuuluisan Jääsken puvun: valkean, kaitaisen tröijyn, valkean, hetaleilla koristetun keltaviiruisen esiliinan, mustan, punareunaisen villahameen sekä päässä valkoisen "hunnun", jonka muoto eri pitäjissä suuresti vaihtelee, vaan Jääskessä on leveä, laskeutuva niskoille pitkänä, leveänä kaistaleena. Huntu on naidun vaimon kunniamerkkinä, jota ei päivällä koskaan riisuta; naimattomilla ei olekaan lupa sillä peittää hiuksiansa. Omituisin koriste, suuri hopeasolki, jolla tröijy rinnan kohdalla on kiinnitetty, on tässä peitossa lapsen takana, jota vaimo kantaa, kirkolle, siksi että sekin saisi osansa palmusunnuntain hyvistä siunauksista.
Kirkkotiellä tulee tuttava vastaan: se on nuori talonpoika, joka ajaa raskailla, nelipyöräisillä kuormakärryillä. Hänen pukunsa on parempi kuin tavallisten kuormamiesten: paidankaulus valkoinen, tröijy (jäntrikkä) sinisestä venäjän verasta, hatussa hopeasolki, piippu varustettu koreasti maalatulla porsliinikopalla. Hän katselee elämätä huolettomalta kannalta ja sitäpä hänen kannattaakin tehdä. Tosin lienee voitto hänen matkastansa tuskin enempi kuin mitä hänen ja hevosen ruoka maksaa; mutta niin kauas ei ulotu hänen luvunlasku-taitonsa. Matkoilla liikkuminen, kaupunkien ja ihmisten näkeminen, jonkun rahasumman kokoonsaaminen, joka yhtä kiireesti taas vierähtää pois käsistä, asioiden alulle paneminen, jotka saattaisivat menestyä, vaan eivät niin tee, kas se on hänen virkansa, joka hänen mielestään on kultainen; kuinka paljon siihen aikaa ja vaivaa kuluu, siitä ei mitään lukua. Karjalainen on mielestään luotu kauppamieheksi, hänen halunsa on matkoihin sekä kauppa-asioihin, ja koska ei leipää ole, silloin syödään vehnäsiä, se sanalasku paraiten kuvaa hänen luonnettaan.
Tällä nuorella kauppamatkustajalla ei ole ollut aikaa viipyä kirkossa, mutta kylläpä hän sentään joutaa kuluttaa hetkisen maantiellä kielenpieksämisellä, sillä aikaa kuin hänen hevosensa tienvierellä hakee kulon alta jotakuta ehkä jo puhjennutta heinän alkua. Miehet lyövät kättä keskenään ja heidän puheestamme saamme kuulla kuormamiehen vievän jäniksen sekä ketun nahkoja, pajunkuoria ynnä pari kimppua lankaa Pietariin, josta toivoo saavansa nahkakuorman Kuopioon kuljetettavaksi ennenkuin jäät lähtee Saimaan kanavasta ja vievät hänen leipänsä mennessään. Muuten vielä haastellaan voin ja jauhoin hinnasta Venäjän pääkaupungissa. Nämät torihinnat ovat kaiken puheen mieluisimpana aineena noilla rajaseuduilla, ja Pietariin kelpaakin kaikki, jopa harmaakivikin.
Ylös, kuormamies, älä kauemmin viivy! Aika rientää, virta juoksee, höyryjuna vilisee, ja se pian tempaa pois sinun nahkakuormasi, sinun lankavihkosi, sinun voi-tynnyrisi, sinun jauhomattosi, jopa sinut itseskin ja kaikki ostajasi. Se ei odottele hitaan konisi köntistelemistä, se ei arvele niinkuin sinä että on päivä huomennakin; se on luonut siivet minuutille, se lukee tunnit markoittain ja peninkulmittain. Palaja takaisin pellollesi, jonka olet laimiinlyönyt, käsityöhös, jota ylenkatsot, ja lastesi luoksi, jotka joutilaina maleksivat, toivoen myöskin vuorostaan saavansa viettää elämänsä maantiellä niinkuin isä tekee. Ja sinä, lieruhattu matkamies, jouduta askelesi ettei tuo lapsi hyppää alas äitinsä käsivarrelta ja astu sivuitsesi; sillä se aika on tullut ettei kukaan enää saa seisoa jouten ja paikallansa; kaikkien on rientäminen eteenpäin, niinpä sinunkin, vaikka repiytyisikin kiireissä pitkän viittasi liepeet pois — edespäin, edespäin riennä koko maasi kanssa!
12. Wiipurin kaupunki.
(B. Reinhold).
Suomenlahden kaakkoiskulmalla meri tungeikse leveänä poukamana pohjoseen. Tämä poukama soukkenee viimein kaidaksi Uuraan salmeksi, jonka kautta purjehditaan 12 virstan pituisen Wiipurin lahden sisään. Tämä puolestaan on kolmen salmen kautta yhteydessä pitkän, kaidan lahteman kansa, nimeltä Suomenveden pohja, joka idässä liittyy Wuoksen virran haaroihin ja pohjosessa Saimaan kanavalla on yhdistetty Saimaan avaraan vesistöön.
Hamasta 10:stä vuosisadasta asti kävi näillä seuduin tiheästi kauppalaivoja, sillä Koivistolla oli silloin Itämaan tavarain vaihtopaikka. V. 1293 purjehti Ruotsin valtiomarski Torkel Knuutinpoika Wiipurin lahteen sisään, tuoden mahtavan laivaston sekä sotavoiman, joilla hän Karjalaiset voitti ja kasteesen pakoitti, ja tähän paikkaan, salmen keskellä olevalle saarelle, rakensi hän kivilinnan, joka viidettä vuosisataa oli Ruotsinvallan vahvimpana suojana itäänpäin. Tämä ikivanha linna on yhä vielä tallella vahvain muuriensa, katottoman torninsa ja rikkaan historiansa kanssa.
Mahtava Novgorod karsain silmin näki tämän linnan kohoovan sen rajamaille, se lähetti kerran kertansa perästä sotajoukkojansa Wiipurin muureja maan tasalle murtamaan. Mutta niiden vahvuuteen murtuivat kaikki idän hyrskyt; rynnäköt ja piiritykset torjuttiin urhoollisesti takaisin (1322, 1359). Vähitellen syntyi linnan suojassa kaupunki salmen toiselle rannalle. Dominikolaismunkit perustivat siihen jo v. 1318 luostarin; pian tulivat Franciskolaisetkin perästä. Wiipurin kaupunki sai ensimmäiset etuuskirjansa Eerik XIII:lta v. 1403; se oli Keski-ajalla Suomen toisena kaupunkina ja olisi rikkauden suhteen varmaan ensimmäiseksikin varttunut, jos ei hallitus siinäkin olisi ruvennut säätelemään ohjeita vapaalle kaupalle. Alussa oli kaupunki suojaton; mutta v. 1477 se ympäröitiin muureilla ja varustettiin sitten yhä vahvemmaksi, niin että sitä ynnä vanhan linnansa kanssa aina meidän vuosisadan alkuun asti luettiin paraitten linnoitusten joukkoon. Mutta sota ja kauppa eivät sovi yhteen paremmin kuin tuli ja männikkö; siemeniä kyllä itää, mutta ne ovat tuhkiin kylvetyt. Wiipurin kaupunki sai maksaa sotaisan maineensa ankarilla ahdistuksilla.