Hetken kuluttua on mies hevosineen jälleen kadonnut näkyvistä, ja metsä silloin seisoo häiritsemättömässä yksinäisyydessään. Ei liikahda havukaan kuusen oksalla, mutta paksupilviseltä, harmaalta taivahalta alkaa laskeutua isoja, pehmeitä lumihöytäleitä, valkoisia kuin joutsenen untuvat, yksinäisen seudun päälle. Lumihöytäleet tarttuvat tyviin ja oksihin; ne satavat yhä tiheämpään ja suoraan alas; näyttää siltä kuin valkoinen esirippu laskeutuisi alas taivaan ja maan väliin; mahdoton on selittää mistä ilma alkaa, mihin nietos päättyy. Ei voi nähdä kahdenkymmenen askelen päähän, kaikki on aivan ääneti — ja kuitenkin on täällä kolme elementtiä kuiskuttelemassa toinen toiselleen luonnon umpisalaisella kielellä. Kuulumatta latoutuu nietos nietoksen päälle, ja Hämeenmaa on peitossa lumen alla.
17. Paja Turun lähistössä.
(R. W. Ekman).
Muutamana päivänä Lokakuussa Matti Aitto jostakin rajapitäjästä Hämeen puolella on tullut Turkuun ruis- ja hamppu-kuormansa kanssa. Syksyinen sää on sateinen ja tie kuoppainen. Kärryt raskaan kuormansa kanssa ovat kauan aikaa horjahdelleet kuopasta kuoppaan, aivan kuin laiva myrskyisellä merellä, siksi kun vasempi pyörä viimein väsähtyy leikkiin ja ottaa katketaksensa. Matti Aitto vääntelee matalaa huopahattuansa pari kertaa päässään, arvelee ajattelee jonkun aikaa vahinkoansa, sitoo sitten pyörän kokoon nuorilla niin hyvin kuin voi ja pääsee näin kutakuinkin perille. Saatuaan tavaransa myödyksi, tahtoo hän jälleen lähteä kotiin suolakuorman kanssa, mutta ei voi sitä ennen olla korjauttamatta pyöräänsä. Perinpohjin asian mietittyänsä ja useammin kerroin tehtyänsä tuota tuttua temppua että tempaa kädellään korvan taustaa, menee hän viimein vihdoin pajaan Aurajoen vasemmalla varrella ja ilmoittaa asiansa. Seppä, jolla aina on runsaasti työtä laivatehtaassa, joka aikanansa on käynyt ali-alkeiskoulua ja jossa näkyy hyvä kappale ylpeyttä siitä että hän on mestarina sepäntaidosta kuuluisassa Turussa, pitkään aikaan ei suvaitse luoda silmäystäkään sisääntulijaan, kunnes viimein muutamien hopeamarkkain kaunopuheinen helähdys taivuttaa hänet suomaan apuansa hätään joutuneelle talonpojalle. Työhön ryhdytään paikalla, mestari on asettanut katkenneen pyöränvanteen ahjohonsa eikä katso halvennukseksi itse nyt painaa paljetta, jolla aikaa oppipoika pitää pyörää. Matti Aitto istuu tyytyväisenä vanhan arkun päällä, hiilivasun vieressä, pistää tupakkaa piippuunsa ja antautuu puheisin vähemmin herrastelevan oppipojan kanssa, joka mielellään kieltänsä pieksää, sill'aikaa kuin kädet saavat levätä, ja joka suurella halulla tiedustelee nauriitten hintaa. Sinä hetkenä Ekman astuu sisään.
Meidän maalarimme on, pari tuntia kotona työtä tehtyään, lähtenyt tavalliselle kävelyllensä lämpimenä syys-aamuna ja poikkee nyt pajaan vaihdellaksensa pari leikkipuhetta ystävänsä sepän kanssa, sillä Ekman tutkistelee kaikkia kansan elämän haaroja ja erittäinkin rakastaa seppiä sekä pajoja, luultavasti tuon ahjosta lähtevän loistavan valon tähden. Tarkalla silmällänsä hän paikalla älyää tässä kuvaksi sopivan aineen, kaappaa lyyjyskynänsä ja piirustaa muutamilla harvoilla, mutta vilkkailla piirteillä kaikki nuo kolme miestä ynnä myös koko pajan sisustan monin monellaisin kaluineen — ahjon, palkeen, alaisimen, ruuvipenkin, hiilivasut, vesi-astian, vasarat, lapiot j.n.e. vieläpä lisäksi avonaisen ovenkin ja sen kautta näkyvän jokirannan sekä kaukaisen tuomiokirkon sumuisessa syys-ilmassa. Ei unhota hän sepän koiraakaan, joka uhkaavaisena seisoo oven suussa (tämä, sivumennen sanoen, on tässä teräspiirroksessa tullut jokseenkin epäselväksi). Ainoa, jota maalari ei ole muistanut, on oma itsensä.
Ekman on perinjuurinen idealisti, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, sillä se ei kuitenkaan estä häntä, niinkuin esim. tässä paikassa, suurimmalla tarkkuudella kuvaamasta arkipäiväisimpiäkin aineita. Mutta jos joku realisti tekisi sen muistutuksen että tässä pajassa ainoasti hiilet ovat oikein nokiset ja että varsinkin tuota nuorta oppipoikaa milt'ei voisi luulla valepukuun kätkeyneeksi tyttöseksi, niin emme tiedä muuta vastausta, kuin että ainoa, joka siihen olisi selityksen voinut antaa, ei nyt enää ole elävien joukossa. Seppä itse sitä vastoin on ilmisestä elämästä otettu kuva, ja kukapa talonpojan koko muodossa ei huomaisi sitä mestarillista veitikkamaisuutta, jota Ekman yksin on osannut sovittaa jäykkiin, jörömäisiin suomalaisiin naamoihin, ja joka niissä todentodella aina on näkyvissä meidän kansalle omituisen, leikkiä ja pilaa rakastavan luonteen ilmoituksena?
Ei se ole paljasta sattumusta, että tämä paja on saanut sijansa näissä kuvissa. Sepän työ on ollut Suomen kansan ensimmäisenä käsityönä ja on vanhimmista ajoista saattanut Suomalaiset mainioiksi. Suomen muinais-tarukin, kun tahtoi kuvata miestä täydessä voimassaan ja viisaudessaan, valitsi esikuvakseen ijän-ikuisen takojan Ilmarisen. Ja pakanuuden ajoista alkain on Suomen kansa pitänyt seppää sekä sepäntyötä erinomaisessa kunniassa. Se mies, joka kovan raudan taivuttaa, saapi myös kovan maankin taipumaan; hän taivuttaa myös kovan onnen, hän on "onnensa seppä". Sen tiesi Ekman: hän tunsi Suomen kansan ja Suomen tarun, hän ei tahtonut että muukalaiselta tällä hänen matkustuksellansa Suomessa jäisi seppä näkemättä.
18. Hämeen linna.
Samana vuonna — 1249 — jolloin Ludvik Pyhä onnettomalla retkellänsä Egyptiin joutui vangiksi Damiettessa, rakensi Ruotsalainen Birger Jarl Wanajaveden viehättävälle rannalle linnan, Hämeen pakanain kurissa pitäjäksi. Mahtava jarli, joka muutamia vuosia myöhemmin "laittoi lukon Mälarinjärven suulle", sillä kun Tukholman perusti, laittoi täälläkin lukon pitkän järvijakson suulle ja sulki pois Hämäläiset heidän luonnollisilta kulkuväyliltänsä. Niin taitavasti olikin tää paikka valittu, että sotaisin kaikista Suomen kansan heimoista siitä hetkestä tunsi olevansa kahleissa ja lakkasi satavuotisesta vimmaisesta taistelustaan Ruotsin valtaa vastaan.
Birger Jarlin rakennusta mainittiin yhteen aikaan yleisesti Kruununlinnahsi (Kronoborg), mutta se on nyt paremmin tuttu Hämeenlinnan nimellä. Sillä oli vettä ympärillään kolmella puolella ja luultiin olevan tarpeeksi turvaa omista paksuista tiilimuureista; mutta yhtähyvin sai se myöhemmin vielä paremmaksi vahvikkeekseen kivivallit kaivantoineen. Se oli välin annettu läänitykseksi mahtaville herroille, välin asuntona kuninkaan maaherralla Hämeen maakunnassa. Se paloi aina kellariholveja myöten Kesäk. 5 p. 1659, korjattiin jälleen, tuli sitten Suomen armeijan varaston säily-aitaksi, viimein vankihuoneeksi. Rikas kuin Suomen historia on sodista ja urhotöistä, on kuitenkin harvoin muu veri kuin mestattuin valtio-vankein punannut Hämeenlinnan muureja, eikä ole koskaan pitkällinen piiritys näiden muurein vahvuutta koettanut. Keski-ajan sotien aikana oli se kovin syrjässä, ja nyky-ajan tykkejä vastaan ei se olisi kestänyt. Se on tyytynyt nöyrempään virkaan, ollen rauhattomina aikoina asevarastona ja peräytyvän sotavoiman tukena; ja näin se on vanhentunut niinkuin sotavanhus linnanvartijana. Kaikkein viimeeksi se nyt on tullut kuritushuoneeksi ja koppi-vankihuoneeksi; olihan se alustakin rakennettu maan poikien kuritukseksi.